Nyt nousee savu päästä ja varpaista. Provosoiduin ja ärsyynnyin. Vaikka kuinka yritin hillitä ja hallita.

”No eihän tuossa nyt ole mitään erikoista.”
”Ai mihin lehteen, ai siihen, no siinähän on jo kaikki olleet.”
”Koska meinaat opiskella oikean ammatin?”
”Ei bloggaaminen ole oikeaa työtä.”
”Eihän tuo tule kestämään.”
”Ai nytkö jo muutatte yhteen, erohan siitä tulee.”

Kuulostaako tutulta?

***

Kertoohan se enemmän vastaanottajasta kuin kertojasta. Miten reagoi toisten iloon, onnistumiseen ja onnelisuuteen, tyyliin elää tai tehdä töitä? Onko aina jotain näpäytettävää? Tekeekö aina mieli polkaista toista sinne maanrakoon? Vai seisooko kenties omat jalat niin tukevasti maan kamaralla, että voi olla vain täysin rinnoin iloinen toisten asioista.

Sellainen ihmistyyppi, joka ei osaa seisoa pystyssä ilman, että polkee aina toisia maanrakoon. Sellainen ihmistyyppi voisi hävitä mielestäni maapallolta. Toisten kannustaminen ja tukeminen ei ole KOSKAAN pois itseltä. Jos seisoo tukevasti omilla jaloillaan, pystyy AINA tukemaan ja kannustamaan toisia ja iloitsemaan muiden saavutuksista.

Kenenkään muun valinnat ei pitäisi vaikuttaa omaan tekemiseen. Mitä sen on väliä onko joku ammatikseen bloggaaja, siivooja, lakimies vai personal trainer? Eihän kukaan sodi toisiaan vastaan eikä syö toiselta leipää pöydästä. Eihän?

Mitä h**vetin väliä sillä on, onko oppinsa saanut jossain yksityiskoulussa vai AMK:n penkeissä? Eihän sillä ole minkään valtakunnan merkitystä. Sillä on merkitystä, että on palo sitä omaa työtään kohtaan ja halu oppia uutta ja kehittyä.
On tottakai työpaikkoja, johon ei pääse ilman pitkää tutkintoa, mutta tässä maailmassa pärjää ihan käsittämättömän hienosti myös ilman sen suurempia titteleitä. Yrittämällä ja tekemällä. Niillä pääsee eteenpäin.

On äärettömän hienoa ja tärkeää, että meitä on tässä maailmassa niin paljon erilaisia. Ilman juristeja, poliiseja, lääkäreitä, kaupankassoja, siivoojia, personal trainereita, opettajia, kokkeja, pankkivirkailijoita, bussikuskeja, sihteereitä, bloggareita, toimittajia, psykologeja (vain muutamia mainitakseni) tämä maailma olisi paljon tyhjempi eikä toimisi. Onneksi osa haluaa opiskella enemmän ja haluaa lukea korkeakoulututkintoja, mutta onneksi osa myös haluaa tehdä jotain muuta. Ei kenenkään ammatti tai koulutus ole toista OIKEAMPI.

Minä en ole ihminen, joka jaksaisi istua montaa vuotta koulunpenkissä. Minä olen ihminen, joka oppii tekemällä. Aina olen ollut. Olen tehnyt todella paljon töitä, olen opiskellut siinä sivussa. Olen erittäin ylpeä siitä mitä olen tehnyt ja miten pitkälle olen päässyt ihan omin avuin ja työtä tekemällä.
Katson samalle korkeudelle niin psykologeja, ammattibloggaajia kuin kaupankassojakin. Kukaan ei ole toista vähäarvoisempi.

Oma työpäiväni on pitkä ja se ei oikeastaan lopu kuin siksi aikaa kun suljen silmäni. Aamulla kun herään on työasiat mielessä, joko pt-asiat tai bloggaaminen. Lomalla en ole lomalla, näen asioita jotka muistuttavat työstäni, saan ideoita omaan työhöni lisää, otan valokuvia ja päivitän blogia. Yhden blogipostauksen kirjoittamiseen menee kahdesta neljään tuntia, riippuen aiheesta ja kuvien määrästä. Sen lisäksi on kommentteihin vastaaminen ja muu ylläpito. Sähköpostiini kilahtelee koko ajan uusia meilejä, kalenteri on niin tukossa, että on järjestettävä kolmen viikon päähän aikaa tavata ystävää. Silti haluan vielä opiskella siihen päälle, olla vielä entistä parempi työssäni. Koska rakastan valmentamista. Rakastan sitä, että voin auttaa valmennettaviani eteenpäin. Rakastan työtäni. En vaihtaisi päivääkään pois.

En ikinä halveksuisi toisen tekemää työtä. En ikinä halveksuisi toisen käymiä oppeja.

***

Bloggaamisesta työnä, kirjoitti hyvän postauksen SaraTickle: Mene oikeisiin töihin.

Nana kirjoitti hyvän postauksen aiheesta: Lopeta haahuilu ja hanki töitä, oikeita töitä..

Kyllä se niin on, että on se hyvä jumpata ihan loppuun asti vaan raskauden aikana ja lähteä vaikka suoraan steppitunnilta sitten synnärille. Ihan sama mitä ne neuvolan tädit sanoo..

On hirveän hyvä olla monipuolinen, myös harrastusten kanssa. Että kyllä sitä pystyy viikon aikana työn ohella harrastamaan kuudesta kahdeksaan kertaan viikossa. Esimerkiksi valokuvausta, kuorolaulantaa, jalkapalloa, kuntosalia, sekä tankotanssia. Ihan vain monipuolisuuden nimissä.

Jos se rasvaprosentti ei ole alle sen 20, niin ei silloin ole kyllä pt eikä mitään. Ja ainakaan jos syö karkkia tai alkoholia yli kaksi kertaa vuodessa. Se on osattava tekniikat leuanvedoista maratoonijuoksuun, tai ei ole ammattilainen lainkaan. Ainakaan liikunta-alan ammattilainen.

Viikko synnytyksen jälkeen on ihan hyvä pitää lepoviikko ja sitten kannattaa jo palata takaisin treenien pariin, ainakin peppua treenaamaan. Kolme kuukautta synnytyksen jälkeen on viimeistään oltava takaisin entisissä mitoissa, tai on patalaiska.

Ei ole ollenkaan suotavaa ihan nyt niin vaan olla möllöttää, missään elämänvaiheessa. Että jos ei muuta tekemistä ole, niin kyllä sitten ainakin kannattaa lähteä ihan vaikka työväenopistolle opiskelemaan jotakin iltakursseja. Koska itseään pitää aina kehittää.

Rauhoittuminen on tärkeää ja sellaisia rauhoittumisen hetkiä on oltava viikon aikana tarpeeksi, mielellään kerran päivässä. Tai sitten ihan kokonainen päivä. Että nyt sitä on sitten klo 8-21 rauhoittumista kalenterissa. Jumankauta se on oltava sitten todenteolla zen heti klo 8.

Pitää osata kuunnella itseään. Pitää osata ottaa aikaa itselleen. Pitää muistaa treenata. Pitää muistaa syödä puhtaita raaka-aineita. Pitää antaa aikaa rakkaimmilleen. Pitää muistaa olla stressaamatta. Pitää tehdä kaikki tekemättömät työt ja to do-listat. Pitää muistaa relata. Pitää elää täysillä. Pitää muistaa nauttia joka hetkestä. Pitää muistaa hymyillä aamusta asti. Pitää olla ekologinen. Pitää muistaa ostaa luomua. Pitää osata ottaa somettomia aikoja päiviin. Pitää päivittää instagramia. Pitää muistaa laittaa tietokone kiinni viimeistään kaksi tuntia ennen nukkumaanmenoa. Pitää muistaa kertoa siitä facebookissa. Pitää oppia olla läsnä. Pitää muistaa rakastaa. Niin itseään kuin kaikkia muitakin. Pitää myös osata jättää negatiivista energiaa tuovat ihmiset pois elämästä. Pitää muistaa olla hyvä esimerkki lapsilleen. Pitää hankkia niitä lapsia. Tai koiria. Pitää muistaa viedä koirat ulos. Pitää muistaa syödä. Pitää nukkua tarpeeksi. Muttei liikaa.

***

Tapasin sunnuntaina kaksi ystävääni brunssin merkeissä. Juttelimme niitä näitä, mutta myös lapsista ja äitiydestä. Toinen heistä on pienen suloisen tytön äiti ja toisella on laskettu aika huhtikuun puolivälissä. Toinen heistä kertoi, kuinka hänen koulussaan oli kerrottu yhden oppilaan olevan tänään poissa tunnilta, koska hän on synnyttämässä. Mutta että ei huolta, hän kyllä jo ensi viikolla sanoi palaavansa takaisin tunneille.

Se on oikeasti todella hurjaa tajuta, että suorittaminen vaan lisääntyy koko ajan tässä yhteiskunnassa. Kaikessa pitää olla tehokas ja hyvä. Suhteellisuudentaju tuntuu hämärtyneen monilla. Yht’aikaisesti pitäisi palautua raskauskiloista muutamassa kuukaudessa, mutta kuitenkaan treenaamaan ei saisi lähteä – sillä sitten on itsekäs ja huono äiti.

Tällä meidän alalla törmää usein siihen, että pt:n pitäisi tietää kaikkien lajien nyanssit ja osata valmentaa niin painonpudottajia, maratoonareita, fitnesskisaajia, kuntosaliharrastuksen aloittajia, sirkustaitelijoita kuin lihasmassan kasvattajiakin. Vakavasti otettavan pt:n pitäisi myös itse olla koko ajan kisakireä ja vetää ainakin kymmenen leukaa, sekä juosta puolimaraton tosta noin vain.

Monille meistä sopii se, että tekemistä on paljon. Jotkut taas tykkää siitä, että on rauhallisempi tahti tekemisissä. Meitä on moneen junaan. Itse olen sortunut moniinkin tuossa alussa lataamiini kärjistyksiin. Suorittamisesta olen kuitenkin halunnut viimeisen vuoden aikana pois. Sillä onko rasvaprosenttini 19 vai 22 ei ole ammattitaitooni minkään sortin vaikutusta. Niin asiakkaiden kuin valmentajienkin tehtävä on ymmärtää, että on olemassa erilaisia valmentajia.

Mielestäni ei ole oikein tuomita äitejä, jotka haluavat jatkaa treenaamista piankin synnytyksen jälkeen. Jos se tuntuu hyvältä ja sitä haluaa tehdä. Jos on aina treenannut paljon, ei sekään ole huono asia jos lähtee suoraan uima-altaasta synnyttämään. Toisaalta ei ole myöskään oikein tuomita niitä äitejä, jotka haluavat ottaa rauhaassa lapsen kanssa, eikä heille sillä peilikuvalla ole mitään merkitystä – kunhan vauva saa syödäkseen ja nukkuu.

Joku tarvitsee rauhoittumiseen niitä kokonaisia päiviä, jollekin rauhoittuminen on kahvittelu ystävän kanssa tai juoksulenkki. Rauhoittumista ainakaan ei pitäisi suorittaa.

Mitä ajatuksia tämä suorittaminen teissä herättää?

***

Lue myös: On ihan ok heittää välillä hanskat tiskiin.