Siis oikeasti!! 😀 Mä en käsitä tätä! Miten jonkun toisen ihmisen päätös oman elämänsä kanssa voi raivostuttaa muita ihmisiä? Varsinkaan tuntemattomia! En käsitä!!

Luin juuri jutun YLE:n sivuilta, jossa kerrottiin mm. näin:

Etenkin naisten päätös lapsettomasta elämästä on yhä edelleen vaikea pala monelle. Julkaisimme tammikuussa jutun naisista, jotka eivät tee lapsia ympäristösyistä.

Osa jutusta saamastamme palautteesta oli todella raivoisaa. Yhdessä palautteessa naisten sanottiin jopa pettävän koko ihmiskunnan.

Juttuun haastattelemamme naiset tiesivät jo ennakolta, millaisia osa reaktioista tulisi olemaan. He halusivat suojautua niiltä ja esiintyivät sivuillamme nimettöminä.

Vapaaehtoisesti lapsettomista miehistä kertova juttu ei kerännyt ainuttakaan raivoavaa palautetta. Viestit alkoivat yleensä tähän tyyliin: “Kiitos mielenkiintoisesta jutusta.”

Siis ihan oikeasti! 😀 Mä en käsitä!! Mun mielestä lapsiasia on niin henkilökohtainen juttu, että ei kellään pitäisi olla siihen yhtään mitään sanomista. Ei omalla äidillä tai isällä, ei sukulaisilla tai ystävillä, eikä tuntemattomilla. Mun kaaliin ei mahdu se, miten kenenkään toisen lapsettomuus voi olla joltain toiselta pois?? Jos joku tän asian käsittää, niin pliis avartakaa mun mieltä!

Moni teistä muistaa varmasti postauksen, jonka kirjoitin ennen Emmaa. Siinä käsittelin tätä aihetta, haluanko koskaan lapsia. Kirjoitin silloin näin:

Kyse on niin jumalattoman isosta asiasta, että kenellään toisella ei saisi olla oikeutta puuttua siihen. Ei kukaan äiti saisi halveksua sellaista naista, josta ei koskaan tule äitiä. Ei kukaan äiti saisi sanoa, että sinä et tiedä elämän tarkoitusta kun sinulla ei ole lapsia. Ei kukaan äiti saisi väittää, että vasta lapsien saamisen jälkeen tietää mitä elämä ja rakkaus on.
Miksi lapsettomat olisivat huonompiarvoisia tai juurikin niitä itsekkäitä? Miksi he eivät voisi tietää mitä rakkaus tai onnellisuus tai elämä on? 

Haluanko minä lapsia sen takia, että haluan äidiksi? Vai haluanko lapsia sen vuoksi, että äitini ja anoppini saavat olla isoäitejä? Hankinko lapsia siksi, että kaikilla muillakin on? Onko se väärin jos ei halua lapsia? Vai haluaako niitä sittenkin? Mitä jos nyt ei hanki lapsia, kaduttaako se joskus? Jos olosuhteet eivät ole suoneet lapsia, pitäisikö siihen asiaan vain tyytyä?

Joku ehkä luki rivien välistä, että me oltiin yritetty saada lasta, mutta olosuhteet ei antaneet periksi. Meille kävi niin, että kun lopetimme lapsen ”hankkimisen” tulin raskaaksi. Stressi tai mikä lie teki tepposet ja kun se laski, tulinkin raskaaksi. Meille vauvauutinen oli yllätys, oltiin jo ajateltu ettemme ehkä ikinä saa lapsia ja sen vuoksi myös alkaneet ajattelemaan elämää lapsettomana pariskuntana. Koiralapsien vanhempina. 😉 Kun raskaustesti sitten näytti yhtäkkiä plussaa, oltiin ihan ällämystyneitä, mutta super onnellisia.

Meille Emma on ollut iso asia. Se on tärkeintä ja rakkainta elämässä. Mutta en silti ikinä halua sanoa kenellekkään, että vasta lapsen saatua voi tietää mitä on onni tai rakkaus. Kyllä mä oon ollut onnellinen jo ennen äidiksi tuloa ja oon tiennyt mitä on rakkaus. Onni ja rakkaus on saanut erilaisia muotoja oman lapsen myötä. Aiemmin rakkaus on ollut romanttista tai ystävyyttä, mutta nyt Emmaa kohtaan se on jotain todella syvää ja niin erilaista kuin romanttinen rakkaus.

Mun mielestä äidiksi tulon jälkeen vasta tietää mitä äidinrakkaus on. 😀 Mutta kyllä  kaikesta muusta rakkaudesta voi ilman lapsiakin tietää! 😉 Myös onnellisuudesta. Tottakai!! Miksei voisi? Me ihmiset ollaan kuitenkin kaikki tosi erilaisia. Joku saa nautinnon ja onnen vaikkapa matkustelusta. Joku toinen siitä äitinä (tai isänä) olosta.

Kaikki mun lapset <3

Joka tapauksessa on sitten lapsia, koiralapsia, kissalapsia tai ei lapsia lainkaan voi mun mielestä jokainen olla onnellinen ja tuntea suurtakin rakkautta. Mä en vaan tosiaan ymmärrä sitä, miten siitä omasta onnesta ja rakkaudesta voi olla pois se jonkun toisen päätös lapsien suhteen. Mutta ehkä mun ei tarvikaan ymmärtää. 😀

Ihanaa pakkaspäivää kaikille!

Mä kannustan ihmisiä ottamaan rohkeasti askelia kohti omia unelmia. Uskaltaa hypätä ehkä vähän pelottavankin askeleen eteenpäin ja tehdä omien unelmiensa saavuttamiseksi töitä.

Mutta! Onko se unelmien tavoittelu ja jahtaaminen menny jotenkin jo liian pitkälle? Koko ajan vaan jahdataan unelmia 24 / 7 ja ei ehkä sitten muisteta tai ehditä siinä jahtaamisen tiimellyksessä nähdä sitä mitä kaikkea on jo nyt. Mikä kaikki on jo nyt hyvin.

Tiedättekö kun musta tuntuu, että nykyään on vain trendikästä olla koko ajan saavuttamassa jotakin niistä unelmistansa. Mitä sitten kun se unelma saavutetaan? Kun on jahdannut ja sitten saavuttanut, onko sen jälkeen onnellinen? Mä uskon, että monilla käy niin ettei se onnellisuus alakaan sormia napsauttamalla jahtauksen päätteeksi. Sitten pitääkin keksiä joku uusi unelma ja aloittaa taas jahtaaminen.

Mun mielestä on super mahtavaa, että ihmiset on alkaneet enenevissä määrin keskittymään onnellisuuteen. Miettimään mikä tekee onnelliseksi, hyppäämään ehkä sieltä oravanpyörästä pois ja tehdä jotain muuta, sitä mikä tekee just ittensä onnelliseks. On myös tosi hyvä, että omia tunteita ja tarpeita osataan ehkä kuunnella nykyään enemmän.

Mä mietin, että mulla on nyt tosi onnellinen olo. Oon aika väsynyt, mutta kaikki on silti tosi hyvin. Meillä on vieläkin muuttolaatikoita purkamatta, mutta sekin on ihan ok. Mulle onnea tuo tällä hetkellä sellaiset illat, kun mennään vaikka koko perheen voimin saunaan ja sitten keitetään nakkeja. Istutaan olkkarissa ja katotaan kun meiän touhutaapero juoksee ympäri ja käkättää. Mulle onnea tuo se hetki, kun taapero nukahtaa ja itse saa istua sohvalle pitkän päivän päätteeksi. Rapsuttaa koiria ja jutella miehen kanssa edes pari lausetta niin, että joku ei keskeytä.

Kun mä jahtasin unelmaani, oli se unelma tämä mitä mulla on nyt. Mun unelma oli elättää itteni yrittäjänä ja tehdä etätöitä kotoa käsin. Hiljaisessa ja tilavassa kodissa, jossa on perhe. Mä tavoittelin unelmaa ja onnellisuutta muutaman vuoden kestäneen matkan verran. Ja se kannatti! 🙂 Välillä unohtui nauttia siitä mitä jo on, mutta tän unelmien tavoittelumatkan aikana pysähdyin myös monta kertaa miettimään miten siistejä juttuja on jo tapahtunut!

En tiedä onko onnellisuuden tavoittelu tai unelmien jahtaaminen mennyt liian pitkälle? Ei varmasti. Parastahan se on, jos on unelmia ja haluaa olla onnellinen! 🙂 Kunhan siinä vaan sen jahtaamisen lomassa sitten muistaa nauttia ja iloita myös niistä askeleista matkan varrella.

Vai mitä te ootte tästä asiasta mieltä?
Mikä tekee teidän onnelliseksi?