Mulla on pari asiaa, jotka pistää kylmänväreet kulkemaan pitkin selkää. Huonolla tavalla. Ne liittyy vanhemmuuteen. Ja ne asiat on saaneet mulle huonon fiiliksen jo ennen omaa lasta.

Toinen on se, jos äiti tai isä polttaa tupakkaa lapsen nähden. Työntää rattaita ja polttaa tupakkaa tai kävelee lapsen kanssa rinnakkain kadulla ja vetää röökiä. Mun yks hyvä ystävä joskus vielä tupakoidessaan oli tehnyt selvät sävelet siihen. Hän ei koskaan polttanut tupakkaa lasten nähden. Se oli mun mielestä todella kunniotettavaa. Lapsi kuitenkin matkii aikuista ja ottaa mallia omista vanhemmistaan. Mun mielestä se röökin vetäminen vielä vaunuikäisen seurassa on myös vastuutonta, kyllä sitä savua saattaa hyvin mennä vaunuihin sisälle ja sitten kaikki jo ymmärtääkin mille altistaa pienen vauvan.

”Otatko äiti tän lelun?”

”Ai, et sä ehdi. Mä meen tonne taakse sit.”

Toinen on se, jos äiti tai isä näprää kännykkää, vaikka lapsi/taapero/vauva yrittää ottaa kontaktia. Ja nimenomaan tarkoitan sitä, että lapsi on vieressä ja hän hakee vanhemmiltaan seuraa leikkeihin tai muuten vain yrittää ottaa kontaktia ja sitten äiti tai iskä ei ehdi, koska instagramia pitää selata.

Itsenäisyyspäivänä kiinnitin huomiota erääseen äitiin, joka astui bussiin vaunujen kanssa. Hän selasi kännykkää samalla kun työnsi vaunut bussiin ja asetti vaunut paikalleen ja pisti vaunut lukkoon. Koko ajan pysyi kännykkä kuin liimattuna kädessä ja katse siinä. Peukkukin kävi koko tämän ajan. Mietin, että tuo vauva/taapero tuolla rattaissa varmaan nukkuu. Koska äiti ei ottanut häneen mitään kontaktia, selasi vain puhelintaan. Kun me lähdettiin bussista ulos, vilkaisin vaunuihin. Siellä istua tökötti Emman ikäinen poika. Katse maahan, jotenkin apeana. Tuli pahamieli.

En tietysti tiedä tuosta tapauksesta tuon muutaman minuutin verran enempää. Se voi olla, että taapero on valvonut viimeiset 20h putkeen, eikä nukahda ja äidillä on tullut fiilis, että nyt edes tämän bussimatkan ajan mä keskityn omiin juttuihin. En tiedä.

Tää on mun mielestä ihan kauheen surullinen kuva. Vaikka onkin lavastettu.

Luin jo jokunen aika sitten Anna Saivonsalmen postauksen ”Äiti ei nyt ehdi” – Kun some vie kaiken huomion. Siinä hän kertoi, kuinka oli kuullut tavasta, jossa äiti oli päättänyt jättää kännykän aina iltaisin kellarin pöydälle. Tuo oli aika hieno homma! Siis oikeasti, että joku pystyy olemaan joka arki-ilta ilman kännykkää! Ja ajatelkaa!! Että se tuntuu meistä some-hulluista kunnioitettavalta ja hienolta asialta. Jopa sellaiselta mihin ensimmäisellä ajatuksella kuvittelee ettei itse pysty. Meinaan yrittää! Edes pari kertaa viikossa olis sellainen ilta, kun kännykkä jää laukkuun ja pysyy siellä.

Mulla on itselläni yksi sääntö kännykän kanssa. Se ei saa häiritä Emman kontaktin ottamista muhun. Jos välillä katson meilejä tai vaikka ihan sitä instagramia päivällä, kun häärään samalla Emman kanssa. Niin pidän aina fokuksen Emmassa, ja jos hän kääntää katseensa muhun tai yrittää sanoa mulle jotain – kuuntelen heti ja oon siinä hänen saatavilla. Välillä mulle on tullut ihan huono omatunto siitä, jos oon lukenut jotain juttua intensiivisesti kännykästä ja Emma on yrittänyt tarjota mulle jotain lelua tms.. 🙁 Ihan on sääliksi käynyt pientä. Siksipä en halua, että Emma tuntee olonsa mun seurassa kakkoseksi kännykälle.

Mä ymmärrän sen, että varsinkin silloin kun lapsi ei oo vielä päivähoidossa tai koulussa, vaan 24/7 vanhempien kanssa kotona – on ihan jokaisella vanhemmalla välillä oikeus käydä piipahtamassa siellä kännykällään. Ymmärrän sen vaikka muutaman kerran päivässäkin. Kyllä mäkin kuvaan ig:n storyja monesti Emmasta tai höpötän jotain niihin itse. Mutta no ne nyt on 10sek -pituisia otoksia, eikä niitä tuu kymmentä tunnissa ja sataa päivässä.. Mun on vaikea välillä pitää sitä kännykkää pöydällä, kun kiinnostais kauheesti tietää onko siellä tapahtunut jotain kiinnostavaa.

”Oi, sä toit mulle tällaisen lelun? Leikitäänkö yhdessä?”

”Leikitään!!”

Mutta oon tosiaan asettanut sen säännön itselleni ja haluan pitää siitä kiinni. Voin olla kännykällä silloin, kun Emma nukkuu tai tekee jotain Tuukan kanssa. Mannerheimin lastensuojeluliiton mediakasvatuksen kehittäjä Satu Valkonen on sanonut näin: ”Kun vanhempi käyttää älylaitetta, etenkin pienen lapsen on vaikea hahmottaa, mitä aikuinen silloin tekee ja kuinka kauan toiminta kestää. Lapselle tulisi sanallistaa tekeminen esimerkiksi kertomalla, että äiti lähettää nyt yhden sähköpostin tai vastaa vaikkapa ystävän viestiin.”

Mun mielestä se on aika toimiva juttu, että sitten kun lapsi ymmärtää voi hänelle kertoa, että nyt tässä lähetän yhden viestin tms. Mutta ainakin itselläni kotona kohta 14kk ikäisen taaperon kanssa, on vähän vaikea lähteä selittämään tällaisia juttuja. Siksipä yritänkin olla mielummin läsnä mahdollisimman paljon.

***

Mitä mietteitä tää aihe herättää teissä?

Oon kirjoitellut teille tämän vauvavuoden (tai no nyt jo menneen vauvavuoden) aikana mun palautumisestani. On ollut erkaumaa ja on ollut raskausarpia. Mua toden totta pelotti silloin joskus alkukeväästä, kun tein Bio-Oilin kanssa yhteistyön raskausarpiin liittyen, että voinko mä laittaa julkisesti blogiin kuvia mun mahasta. Sellaisesta, mikä on ihan täynnä arpia ja napa roikkuu ja voih.. 🙁 Mutta uskaltauduin, koska tiesin etten ole arpineni ainoa maailmassa. 😉

Nyt kun katselin noita vanhoja kuvia, löytyi sieltä aika monta sellaista, joita en kuitenkaan uskaltanut julkaista. Nyt julkaisen niistä ”pahimman”. Siinä kuvassa näkyy ihan maallikonkin silmään huomattava erkauma. Maha on pullistunut ja vatsalihakset oudosti pullottaa sivuilla. Myös arvet on aika tummat mun silmään. Samassa kollaasissa kuva ylhäällä, joka on otettu tänään perjantaina 15.joulukuuta. Vuosi ja 1 kuukautta synnytyksestä.

Nyt vasta tuota kollaasia katsoessani tajuan, että mullahan alkaa olla homma hallussa. 😀 Siis vatsalihasten erkauma ei enää pullota ja arvet on haalistuneet lähes olemattomiksi. Arpiin mulle on tehty mikroneulausta Guinotin hoitolassa, josta kerron lisää myöhemmin. Bio-Oilin ja muiden rasvojen käyttö, sekä tuo mikroneulaus on ollut tietysti isosti osallisena arpien haalistumiseen, mutta myös aika. 🙂

Painan tällä hetkellä 2kg enemmän kuin ennen raskautta. 72kg silkkaa Monnaa. 😉 Oon syönyt nyt varsinkin joulukuun ajan vähän miten sattuu ja silti on kroppa voinut aikamoisen hyvin. Kulutus on päivittäin edelleen aika suuri, kun tuon pikkuisen energiapommin perässä koittaa pysyä. Kulutukseni on siis tällä hetkellä keskimäärin n.2500kcal/pvä ja treenipäivinä n.300-500kcal päälle. Eli saan pitää tarkkaan huolen, että syön tarpeeksi!

On muuten myös hauska, miten sitä näyttää housujen vyötärökaistale ylös vedettynä ihan kuin en olisi koskaan raskaana ollutkaan, mutta sitten vyötärökaistale alas vedettynä näkyy se ”todellisuus”. Mikä ei todellakaan ole paha! Mutta tämä on mun mielestä aika hyvä esimerkki tällaisesta ”some-illuusio” -jutusta. Voisin julkaista kuvia vain housut kainaloihin vedettynä tai sitten näyttää välillä oman totuuden.

Osalla naisistahan palautuu niin nahka kuin maha kokonaisuudessaan super nopeesti synnytyksen jälkeen. Mä kuulun siihen porukkaan, jolla se ei tapahdu / tapahtunut niin nopeasti. Mun mielestä on hyvä, että somessakin nähdään molempia versiota! 🙂

***

Mutta kyllä mä sanon, että on se kiva juttu kun kroppa ja varsinkin ne vatsalihakset on palautuneet vihdoin! Vaikka silti, olis mulla arpia tai ei – niin onhan toi ihana pötkylä vaan niin rakas ja ihmeellinen lahja ettei ne arvet siinä rakkauden ja onnen määrässä paljoa paina! 😉