Meillä sitä riittää. Emmalla suu käy koko ajan, Tuukalla suu käy koko ajan. Koirat hilluu ja telkkarikin on usein päällä. Kun iltaisin Emman nukkumaanmenon jälkeen Tuukka kysyy haluunko katsoa jotain ohjelmaa telkkarista, vastaan lähes aina kieltävästi. Se on hetki, kun mä haluan istua edes 10min hiljaa.

Oon miettinyt, että ensi keväänä kun Emma menee päiväkotiin, on se samalla haikeaa ja ihanaa. Haikeaa siitä tekee tietysti se, että Emma on jo niin iso tyttö ja onkin yhtäkkiä suurimman osan arkipäivistä jossain muualla kun kotona ja mulla tulee kamala ikävä sitä. Mutta ihanaa siitä tekee se, että mä saan työrauhan ja samoin Tuukka. Sekä se, että Emma pääsee ikäistensä ja muiden lasten kanssa purkamaan loputonta energiaansa.

Me ollaan käyty silloin tällöin mun hyvän ystävän Lauran ja hänen poikansa kanssa HopLopissa purkamassa energiaa, oppimassa motorisia taitoja ja saamassa ikäistä seuraa toisistaan. Muitakin tän tyylisiä paikkoja olis hyvä olla. Pari kertaa oon käynyt Muumi-kahviloissa mun ystävien ja heidän Emman ikäisten lastensa kanssa leikkimässä.

On ihana huomata, miten kovasti Emma tykkää olla muiden lasten kanssa. Ja kuinka riemusta kiljuen hän mennä pöheltää, kun on vähän enemmän lääniä askeltaa kuin kotona.

Kotona meillä tosiaan on kuitenkin kova meno koko ajan, on sitä sitten käyty HopLopissa tai ei. Emma kävelee ees taas ympäri kotia ja mekastaa mennessään. Kantelee tavaroita ympäriinsä ja järjestelee. Koko ajan suu käy ja pälätystä tulee. Ei vielä kylläkään mitään ymmärrettävää. 😉 Paitsi äiti tai äitä tai jotain siltä väliltä.

Emma ja Emil <3 Ehkä söpöin kuva ikinä!

No kyllä ne kerrat, kun on HopLop:ssa leikkitreffit hilluttu, on Emma aika väsynyttä tyttöä. Jopa vähän yliväsynyt. Joten sitä energian purkamista ja toisten lasten seuraa odotellen, sitten kun päiväkoti alkaa. Vaikka äiti (ja iskäkin) tulee varmasti alkuun ainakin kärsimään pienestä eroahdistuksesta. 😉

Mitä kokemuksia teillä on päiväkodeista? 🙂

Saako äiti välittää ulkonäöstään ja treenata sen vuoksi, että näyttäisi hyvältä? Saako äiti haluta raskausarvista eroon tai löysästä vatsanahkasta? Saako äiti laittaa rahaa kauneutensa eteen?

Mun vastaus on, että kyllä, kyllä ja kyllä! Mä olen sitä mieltä ihan 100%, että omasta ulkonäöstä huolehtiminen ja jopa pieni pinnallisuus ei ole millään tavalla pois rakkaudesta omaa lasta (lapsia) kohtaan. En oikein edes ymmärrä miten se muka voisi olla? No ehkä siinä tilanteessa ymmärrän, että jos kaikki aika menee peilin edessä pläräämiseen, kauneushoidoissa juoksemiseen, treenaamiseen ja otsanahka kireellä ruokien punnitsemiseen ja purkittamiseen. 😉

Mä tiedän, että jollekin tämä voi kuulostaa vieraalta, mutta mun mielestä on hienoa, kun äidit haluavat ja jaksavat pitää itsestään huolta myös lastensaannin jälkeen. Mä katson jollain tapaa hieman ihaillen niitä äitejä, joilla on pieniä lapsia ja silti treenaamiseen ja omaan ulkonäköön halutaan ja ehditään panostaa.

Vaikka mä olen sinut oman kroppani kanssa nyt myös raskauden jälkeen, niin kyllä mä voin myöntää välillä katsovan mahaani, että voi jösses! 😀 Eikä se mun maha ole todellakaan edes paha, arvet on lähes hävinneet ja vatsanahkakin pikkuhiljaa kuroutuu. Mutta ihan hyvällä mä välillä katson mahaani ja mietin, että olipas se joskus siloinen. 😉

Mä en halua itse tehdä mitään muutoksia inhon kautta. Jos raskauskiloja on jäänyt synnytyksen jälkeen tai vatsanahkaa on vähän enempi kuin ennen, on niiden asioiden kanssa elettävä sulassa sovussa ja hyväksyen. Mutta silti voi haluta tehdä muutoksia. Tietysti monen raskauden jälkeen vatsanahka on monesti niin venynyt, että muutos ei tapahdu vaihtamalla irtokarkkipussia parsakaaliin. Mutta kuitenkin esim. raskauskiloista voi päästä pikkuhiljaa eroon jos niin haluaa.

Mun mielestä on tärkeää katsoa kuitenkin kokonaisuutta. Tekeekö se onnellisemmaksi jos pudottaa 5kg jäljellä olevia raskauskiloja ihan hiki hatussa ja se otsanahka kireänä pois? Se voi olla, että tekee! Se voi olla myös, että se vain stressaa ja ahdistaa ja lopputulos on isompi karkkipussi kuin ennen ja vielä huonompi fiilis siitä omasta peilikuvasta. Plus päälle jonkinlainen pettymys itseä kohtaan, että ei onnistunutkaan pudottamaan painoa.

Mutta kyllä silti saa äiditkin miettiä sitä miltä näyttävät. Onhan se tyytyväisyys omaan peilikuvaan kuitenkin myös yksi iso osa henkistä hyvinvointia. Eikö vaan? Ja omalla esimerkillä siitä, miten katsoo itseään peilistä ja puhuu itsestään – on vaikutus myös omiin lapsiin. Jos äiti aina seisoo peilin edessä haukkuen omaa vartaloaan tai on koko ajan ”dieetillä”, vaikuttaa se väistämättä myös lapsien kehonkuva-ajatteluun.

Mulle ei ole enää samalla tavalla tärkeää se, että kuinka pyöreät ne mun pakarat on tai pitäiskö hauiksen olla hieman isompi ja erottuvampi. Kokonaisuus on nykyään se mihin enemmän kiinnitän omalla kohdalla huomiota. Silti kuitenkin haluan näyttää hyvältä ja suon itselleni pienen pinnallisuudenkin.

Mun mielestä jokaisen äidin pitäisi kantaa kehonsa joka tapauksessa ylpeydellä! Kuinka moni teistä ei halua katsoa peilistä itseään? Kuinka moni ei tykkää koskea omaa vatsaansa? Mitä jos siitä yrittäisi harjoitella pois? Ihan vaikka vähän kauempaa alottaisi ensin, muutaman metrin päässä peilistä pari vilkaisua ja päivä päivältä tai viikko viikolta astuisi lähemmäs. Pikkuhiljaa myös koskisi omaa mahaansa, on siinä sitten arpia tai ei. Jos muutoksia haluaa tehdä, niin niihin sitten positiivisuuden kautta! 🙂

***

Pst.. 😉 Meillä on alkamassa taas 8.1 suosittu Muutos-valmennus! <3 Me tehdään jokaiselle henkilökohtaisesti treeniohjelmat, ruokavaliot ja liikuntasuunnitelmat. Ei ole ruokien punnitsemista, eikä yksitoikkoista ruokavaliota. 😉
Käy lukemassa lisää TÄSTÄ! Suosittelen! 😉 <3