Olin hyvän ystäväni Inarin kanssa pari viikkoa sitten tyttöjen päiväretkellä Tallinnassa. Ihana aurinkoinen päivä ihanassa seurassa. Juteltiin kaikenlaista, syötiin, käveltiin paljon ja vähän shoppailtiinkin. Yksi juttu mistä puhuimme oli kehuminen.

Mietimme, että miksi on vaikeampaa sanoa hyvälle ystävälle tai omalle kumppanille kehuja, kuin jollekin hyvänpäiväntutulle tai jopa melkein tuntemattomalle? Tulimme molemmat siihen tulokseen, että kehumme helpommin jotain puolituttua kuin omaa miestämme tai hyvää ystäväämme. Miksi se on niin? Tunnistaako joku muukin itsensä?

Sattumalta juuri tähän aiheeseen sopivasti, me Tuukan kanssa päätettiin hieman ennen tätä Tallinnan reissua kirjata ylös asioita, joita jättää sanomatta toiselle tai ihan arkisia tekoja joita tekee toisen hyväksi, mutta ei pidä niistä ääntä. Huomasin heti, että saatoin mm. miettiä Tuukan lähtiessä töihin tai johonkin, että onpas se hyvännäköinen tänään. Mutta en sanonut sitä ääneen.
Muutama viikko sitten olimme syömässä ystäväpariskuntamme kanssa lounasta ja mietin siinä syödessä, että voi kun Inari näyttää kauniilta tänään. Mutta en sanonut sitä ääneen. Lähetin kylläkin viestin myöhemmin, että hän näytti kauniilta.

Kehu päivässä, pitää mielen virkeänä! 😉

Joskus aiemminkin olen miettinyt tätä samaa asiaa. Ja ihan keskittynyt siihen ja huomannut, että olen alkanut sanomaan kehuja ääneen. Nyt se on jotenkin taas jäänyt taka-alalle, mutta meinaankin nyt jatkaa siitä mihin jäin ja skarpata ääneen kehumisen kanssa! Mikäs sen parempaa kuin sanoa hyvälle ystävälle tai omalle kumppanille kehu, josta hänelle varmasti tulee hyvä mieli – sitä kautta myös itselle tulee hyvä mieli. Eikö vaan?

Kirjoitin reilu vuosi sitten postauksen Anna yksi kehu! Käy lukemassa, jos et vielä ole lukeut! 🙂

***

Hei, sitten tällainen ilmoitusjuttu!

Minä ja Tuukka ( MT Personal Training ) saamme kunnian olla mukana järjestämässä New Balancen kanssa Rio-henkiset treenit kolmessa kaupungissa elokuussa (Helsinki, Espoo, Tampere)!
New Balance on Suomen olympiajoukkueen virallinen yhteistyökumppani ja näin ollen jotain olympia-henkistä haluttiin järkätä myös tänne Suomeen, kisakatsomoihin! 😉

Nyt kaikilla on mahdollisuus tulla mukaan näihin treeneihin!!
Käy ilmoittautumassa alla olevasta linkistä mukaan! Vain 50 ensimmäistä mahtuu jokaisen kaupungin treeneihin ja ainakin Helsingin ja Espoon treenit alkavat jo täyttyä kivaa vauhtia.

Vietimme eilen tyttöjen iltaa Annan ja Saran kanssa. Monesti kun tapaamme, juttelemme myös jonkin verran bloggaamisesta. Olemmehan kaikki sitä tehneet suurin piirtein saman aikaa, reilut neljä vuotta.

Puhuimme eilen siitä, minkälaisia meidän kolmen blogit oli alussa. Meillä oli jokaisella jonkinlainen elämäntapamuutos käynnissä. Kirjoitimme painonpudottamisesta, treenaamisesta ja omasta elämästämme siinä ohella. Pidimme jokainen hyvin päiväkirjamaista blogia. Silloin sitä pidettiin erikoisena ja jopa rohkeana kirjoittaa omalla nimellä ja kasvoilla niin epäonnistumisista kuin onnistumisista. Meillä jokaisella oli kaunistelemattomia kuvia senhetkisestä kunnostamme ja olimme myös rohkeasti ylpeitä saavutetuista tuloksista, vaikka emme joidenkin silmiin näyttäneetkään sillä hetkellä kuin löysiltä palloilta.

Ajan kuluessa meillä kaikilla alkoi lukijamäärät nousta. Sen myötä jätimme monia juttuja pois blogista, emme halunneetkaan enää kertoa ihan jokaisesta askeleesta ja tekemisestä julkisesti.

Mutta niin tekivät monet muutkin. Samoihin aikoihin alkoi blogibuumi kasvamaan, silloin moni kirjoitti hyvin päiväkirjamaista blogia. Kuvat oli kännykällä otettuja ja postauksissa ei ollut sen kummempaa sisältöä, kuin se mitä oli sinä päivänä syönyt, juonut ja tehnyt. Mutta niistä postauksista tykättiin. Niiden ansiosta meilläkin kolmella ja monella muulla kasvoivat lukijamäärät. Sitä kautta moni meistä Fitfashioninkin bloggaajista alkoi kasvattamaan näkyvyyttään ja tunnettuuttaan.

Silloin paljon luetut ja tykätyt postaukset, mutta silti se päiväkirjamaisuus on nyt häviävä aihepiiri blogeissa. Nykyään postaukset on enenevissä määrin tarkoin suunniteltuja, ajastettuja, harkittuja. Kuvat on järkkärillä otettuja ja kuvankäsittelyohjelmilla paranneltuja. Niin minullakin siis, enkä soimaa ketään. Juttelimme siitä, kuinka bloggaaminen on ammattimaistunut ja sitä myötä myös meillä bloggaajilla on paineita kirjoitusten sisällöstä ja kuvien laadusta.

Itse laitan blogiin sekä järkkärillä otettuja kuvia, että kännykkäkuvia. Harkitsen tarkemmin mitä kirjoitan ja koen silloin tällöin pientä painetta siitä, että mistä pitäisi kirjoittaa. Samaa miettivät Anna ja Sara. Kuitenkin huomattiin, että silloin tällöin tekemämme ”päivä kanssani”-tyyppiset postaukset ovat edelleen hyvin suosittuja, tykättyjä ja luettuja. Miksi niitä on sitten niin vaikea tehdä enää usein?

Ammttaimaisia blogitekstejä verrataan nykyään aikakausilehtien artikkeleihin. Kun kaikki haluavat tietysti kehittyä ja olla parempia työssään, ei tee mieli jäädä laakereille lepäämään ja pistää sitten omaan blogiin niitä pimeitä ja epätarkkoja kännykkäkuvia.
Toisaalta, nykyään kännyköissä on niin hyvät kamerat, että harvoin sitä edes huomaa mikä kuva on otettu kännykällä ja mikä järkkärillä.

Mutta mitä te luulette lukijana, onko blogien päiväkirjamaisuus mennyttä? Vai vieläkö niillekin jutuille löytyy lukijakuntaa? Pitääkö postauksien olla mielummin tarkoin harkittuja artikkeleita? Vai hetken mielijohteesta tunteella kirjoitettuja turinoita? Vai kenties sekamelskaa näistä?

ps. Kävin muuten pidemmän tauon jälkeen taas ottamassa itselleni ripset Helsingin parhaalla ripsientekijällä Anniinalla Beauty Anniinassa. <3  Tykkään ja suosittelen!! <3