Tää aihe on mulla pyörinyt luonnoksissa jo jonkin aikaa.
Oon vielä pitänyt sitä siellä hautumassa, koska ehkä sohaisen tällä hiukan ampiaispesään..
Ottakaa siis hyvä asento ja lukekaa huolella loppuun asti, ennen kuin suututte. 😉
(varsinkin te armaat bloggajakollegat)

Alat missä on paljon naisia on usein aloja, missä myös kilpailua on paljon. Ja kateutta.
Pahoittelut yleistämisestä, mutta tähänastiseen ikääni mennessä olen saanut tämän kokea monessa eri työpaikassa.
Koko ajan enenevissä määrin huomaan myös, että blogimaailmassa kilpailu on kovaa.

Blogeja tulee lisää ja kilpailu kovenee.
Suomessakin alkaa olemaan jo ”kovan tason” bloggaajia, niin suosion kuin palkkansakin puolesta.
Sehän vain kasvattaa kilpailua. Toki siinä on hyvätkin puolet.
Kaikki haluaa kehittyä ja olla parempia, myös minä.
Mietin, että pitäisikö mun laittaa blogiin vain järkkärillä otettuja kuvia. Mietin, että pitäiskö mun kirjoittaa jotenkin eri tavalla? Pitäiskö mun yrittää olla jotenkin coolimpi? Mietin, että miksi mua ei kutsuta kaikenlaisiin kinkereihin, kekkereihin ja blogigaaloihin? Enkö ole tarpeeksi cool?

Suomessa blogimaailma on kuitenkin vielä suhteellisen pieni ja suosituimmat bloggaajat ja tämän genren ”kerma” koostuu aikalailla samoista ihmisistä.
Eri gaaloissa ja kinkereissä törmää samoihin naamoihin.

Kilpailu ja tarjonta on siis myös hyvästä. Bloggaajat haluavat tehdä paremmin, kirjoittaa paremmin. Näyttää paremmalta.

Se kaikki on hyvä. Ja kun pärjää ja menestyy saa olla ylpeä. Ja pitääkin. Mutta ylpistyä ei saa.
Mä en kestä ylpistyneitä ihmisiä. Sellaisia, jotka kulkevat nokka pystyssä ja lopettavat tervehtimisen, koska ovat nykypäivänä niin suosittuja blogisteja.
Tai kokevat olevansa Suomen parasta kastia ja unohtavat laittaa välillä ne jalat maanpinnalle.

Toki blogimaailmassa suurin osa kirjoittajista on suhteellisen nuoria ja äkillinen menestyminen ja suosionkasvu voi sihahtaa hattuun vähän väärällä tavalla.
Ehkä meillä yli kolmekymppisillä on ne jalat tukevammin siellä maanpinnalla muutenkin. 😉

Aistin herkästi asioita ja kilpaileminen ei ole mulle luontaista.
Kun mulle laitettiin sähköpostilla ilmoitus, että lukijat ovat valinneet mut 12:n finalistin joukkoon Sport & Wellness Blog Awardseissa olin iloinen, kiitollinen ja hämmästynyt.
Samalla sekuntilla mua alkoi kuitenkin ahdistamaan kilpailu. Ajattelin, että ei hitto soikoon siellä on mun kaks hyvää ystävääkin samoissa kategorioissa kilpailemassa.
Ja mitä sitten jos en pärjääkään? Samanaikaisesti halusin voittaa koko homman ja toisaalta jo finalistien joukkoon pääseminen oli mulle jo aivan super hieno juttu.
Mua ahdisti ja stressasi.
Kun voittoa ei tullut, olin sittenkin vähän pettynyt. Kiva oli kuitenkin kuulla, että olin saanut kolmanneksi eniten ääniä Sport-kategoriassa. <3

Tämän jälkeen ajattelin, etten halua enää mihinkään kilpailuihin. Vaikken tuohonkaan itse päättänyt osallistua, vaan minut siihen valittiin.
Mutta silti.
Halusin taas vähän enemmän pois blogiportaalista. Sielläkin aistin kilpailua. Moni muu ei ehkä niin aisti tai koe, mutta mulle se oli sitä.
Kuka kirjoitti milloinkin parhaimman pepputreeni-postauksen ja kenellä se vatsa oli littein kesällä..
Nyt koen, että olen itsenäinen ja saan ”rauhassa” kirjoittaa siitä mistä haluan, ilman paineita.

Viime syksynä osallistuin vieraana Aussie Blog Awardseihin.
Menin paikalle ystäväni Annan kanssa. Vähän jännitti. Siellä en ollut ehdolla. Mutta jännitti silti.
Tuntui taas, että tunnelma ei ollut aidosti rento. Kaikki halusivat näyttää paremmalta kuin toinen.
Kai se on ihan luonnollistakin. Mutta silti.
Rentoa meillä oli Annan kanssa ja muutaman muun tutun bloggaajan kanssa.

Näin tuttuja naamoja. Tuttuja bloggaajia, jotka ovat ennen tervehtineet. Nyt käänsivät pään pois.
Tuli sellainen tunne, että ok – en kuulu tänne.

Ylpistyminen lisääntyy.
Bloggaaja – kuumin ja trendikkäin ammatti heti personal trainerin jälkeen.. 😉

Ehkä minäkin olen kateellinen. Haluaisin olla siellä kuumimpien nimien joukossa.. En vain myönnä sitä.
Tai sitten en.
Ehkä haluan pitää ne jalat maanpinnalla ja olla ihan tavallinen tallaaja vain.
Niin kuin mielestäni on kaikki muutkin.
Mikä tekee toisesta ihmisestä toista paremman? Mikä antaa syyn nostaa itsensä jalustalle?
Mikä antaa oikeutuksen ylpistyneelle ja töykeälle käytökselle?

Sinä, joka tätä nyt luet, olet sitten bloggaja tai et:
Vaikka olisit kuinka hyvä jossain asiassa, muista aina että voi kehittyä. Jos ei sitten muussa, niin ainakin olemaan kohtelias ja laittaa sitä omaa leukaa edes sentin alemmas.
Vaikka olisit jo alasi taitavin ammattilainen, muista olla nöyrä. Ole ylpeä, mutta pidä ne jalat maassa.

Olkaa kohteliaita.
Tervehtikää tuttuja naamoja.
Hymyilkää.
Oppikaa uutta.
<3

Pari kuukautta sitten mä päätin, että haluan viedä mun äitini johonkin.
Viettämään yhteistä aikaa ja tekemään jotain mukavaa, ihan vaan kaksistaan.
Mun äiti on ehkä maailman kovin huolehtija ja ”pelkätyttö”, halusin tarjota hänelle hetken rauhoittumista ja olemista vaan.
Ilman huolia ja pelkoa mistään. 🙂

Tiesin, että Lara Fabian on tulossa Suomeen. Tiesin, että Finlandia-talon konsertti oli jo loppuunmyyty. Mutta Turun Logomoon oli vielä tilaa.
Ajattelin, että siinäpä tilaisuus. Vien äidin konserttiin ja jäädään Turkuun yöksi. Syödään ja makoillaan hotelilla.

Ostin liput ja postitin ne äidille ylläriksi.
Varasin huoneen Scandic Juliasta.

Saavuttiin Turkuun iltapäivällä.
Tuotiin laukut huoneeseen ja lähdettiin syömään.

Ruuan jälkeen tultiin takaisin hotellille ja vaihdettiin konserttivaatteet päälle. 🙂

Logomo sijaitsi hotellilta vajaan parin kilometrin päässä, joten jätettiin auto hotellin parkkihalliin ja lähdettiin kipittelemään kohti Logomoa.
Me ei oltu kumpikaan käyty ennen konsertissa Logomossa.
Ihmisiä valui paikalle kävellen ja autoilla, porukkaa oli todella paljon. Taisi siis olla Logomokin loppuunmyyty.

Konsertti oli aivan ihana.
Me äidin kanssa tykättiin molemmat eniten ranskankielisistä lauluista. Aivan huikean kaunis ääni Lara Fabianilla.
Uskomaton voima äänessä.

Konsertista käveltiin takaisin hotellille ja löysäiltiin loppuilta siellä telkkaria katsoen ja höpötellen.

Aamupalaa odotettiin molemmat innolla. 🙂
Me tykätään molemmat hitaista aamuista, siitä että voi oikein kunnolla ajan kanssa vaan istua ja vaikka tuijottaa eteenpäin. 😀

Tiesin jo etukäteen, että Scandiceissa on aina ollut todella runsas ja hyvä aamiainen.
Siispä odotukset oli korkealla.
Tälläkään kertaa ei tarvinnut pettyä!!
Aamiainen oli runsas. Se oli monipuolinen. Sieltä pystyi kokoamaan ihan minkälaisen aamiaisen tahansa.
Parasta oli se, että aamiaisella oli otettu huomioon erityisruokavaliot, kuten gluteiiniton. Ihan huikeata!!
Tarjontaa oli paljon hedelmistä, leivistä, mysleistä, kinkuista, juustoista ja vaikka mistä!!

Kuten jo instagramiin ehdin kehua, oli aivan super helppoa koota aamiainen mullekin fodmap-ruokavaliota noudattavasta.
Fodmap-ruokavalio on ruokavalio ärtyneen suolen oireyhtymästä kärsiville.

Ilo oli huomata myös maitolaarissa erilainen maitovalikoima. Ei ollut vain tavallinen kevyt maito ja sitten ”spessuvaihtoehtona” laktoositon. 😉
Vaan oli kolmea eri vaihtoehtoa ns. normimaidon tilalle.

Mahat täynnä ja erittäin tyytyväisinä minilomaan ja äiti-tytär-laatuaikaan lähdettiin kohti kotia. <3

Yhteistyössä: Scandic Suomi