Minulta on kysytty nyt muutaman viikon aikana, että miksi olen niin kireä kommenttien suhteen? Että miksi loukkaannun niin helposti ja otan kaikki eriävät mielipiteet loukkauksena? 

Niin. Olen herkillä. Siihen on syynsä. Käsitän ehkä osan kommenteista väärin, myönnän sen. Mutta se ei ole ihme. Jos reilu viisivuotisen blogitaipaleen aikana olen saanut enemmän tai vähemmän kuraa niskaani, on lukuherkkyys erilaisille kommenteille kasvanut. Alkuvuodesta satoi päälleni oikein rekkalasteittain p**kaa kommenttiboksiin. En todellakaan julkaissut kaikkea ja murtumispisteessä hankin ulkopuolisen kommenttien moderoijan. Se oli pelastava ratkaisu. Trollien ja kiusaajien kommentit eivät enää tulisi silmilleni.

Silti niin paljon ehdin nähdä, että nykyään pienet ”vitsillä” heitetyt kommentit, joissa on vähänkään piikikäs sävy – on mielestäni suoraa v*ttuilua. Se tarkoittaa myös valitettavasti sitä, että jos joku oikeasti heittää huulta, en välttämättä ymmärrä sitä. Olen kissa takajaloillaan. Eihän minunkaan huumoriani kaikki lukijat ymmärrä, kuten on tullut nähdyksi. Huumori on lajeista vaikein.

Ihanat Noora ja Nana! <3

Annan kainalossa <3

Ihanat bloggaajakollegat! <3

Juttelimme tästä aiheesta perjantaina The Blog Awardseissa bloggaajakollegoiden kanssa. Se oli ihanaa. Monilla oli samanlainen kokemus kuin minulla.

Ja olenkin sitä mieltä, että jos tahdotaan heittää herjaa bloggaajalle, osa osaa tehdä sen tyylillä ja tavalla, josta ei jää epäselväksi huumoripuoli. Sitten on paljon heitä, jotka muka heittävät vitsiä, mutta tarkoittavat sieltä sanojen välistä pistää piikkiä bloggaajan lihaan. Olen myös sitä mieltä, että he ketkä ovat lukeneet blogiani pidempään, tietävät tyylini. Tietävät myös tämän hetkisen väsymykseni, sekä tuon alkuvuoden p*skaryöpyn. Jos heistä jollain on eriävää mielipidettä, he osaavat sanoa sen piikittelemättä.

Mielestäni hyvä esimerkki oli Natalian kommentti Jos et ole kokenut, älä arvostele -postaukseen. Kommentissa hän selkeästi kertoi asian, joka oli saattanut johtaa harhaan postauksessa Päivä kanssani. Hän esitti palautteen fiksusti. Otin palautteen vastaan ja tajusin, että hitsi vie – hän on ihan oikeassa.

Moi, päivä kanssani teksissä kun alussa mainitsit että kyse oli työpäivästä, minäkin tekstin luettua ajattelin että olipa mukavan kevyt työpäivä. Ymmärrän että jollekin joka ei ole ollut yrittäjä tuli esimerkkipäivästä sellainen fiilis että onpa tuo yrittäminen helppoa verrattuna palkkatöihin. Päivä kanssani tekstejä on mielestäni tosi mielenkiintoista lukea, mutta niissä on tosiaan se nurja puoli että helposti lukijalle tulee käsitys että jokainen päivä olisi sellainen, eikä mielessä käy ne asiat mitä tässä tekstissä mainitset. Sellaisesta ”istuin koneella 8-21 enkä kerennyt syödä” -päivästä kun ei välttämättä saisi kovinkaan sisältörikasta tekstiä! ? Ehkä olisi ollut hyvä juttu väärinkäsitysten välttämiseksi mainita tekstissä että oliko kyse ihan perus työpäivästä vai jotenkin poikkeuksellisesta päivästä tai vapaapäivästä tms ?

Kun sitten esimerkiksi tämä Teresan kommentti Päivä kanssani -postaukseen, oli selkeää v*ttuilua.

No olipas se ”työpäivä” hierontaa ja koneella istumista. Hui miten raskasta ?

Se, joka ei ole kokenut kiusaamista netissä tai jossain muualla, ei voi valitettavasti sanoa miten mikäkin kommentti pitää ottaa vastaan. Tässä tulee taas hyvin se pointti esiin, että ”jos ei ole kokenut, ei voi arvostella”. Vähän kuin muutama päivä sitten kuuntelin Maaret Kallion viisaita sanoja vanhemmuudesta: ”lapselle ei kannata mennä sanomaan, että älä pelkää nyt, ei ole mitään pelättävää. Tai että älä itke nyt, vaan reipastu. Lapselta kannattaa kysyä, mikä pelottaa tai itkettää? Eikä vain kieltää jotain tunnetta.” Ei toisen ihmisen tunteita tai tuntemuksia voi koskaan määrätä. Eikä myöskään vertailla. On kamalaa kuunnella, kun joku kertoo jostain ikävästä kokemuksestaan ja joku toinen naurahtaa päälle, että eihän tuo ole mitään verrattuna tähän.

Jokainen tuntee eri tavalla. Joku ottaa herkemmin ihan kaiken vastaan, niin ilot kuin surut, niin positiivisen palautteen kuin negatiivisen. Jollekin toiselle voi taas laukoa mitä vain, ilman että toinen välittää piirun vertaa. Jotkut julkisuudessa olevat henkilöt, myös bloggaajat, ovat kovettaneet nahkansa. Negatiivinen palaute ei enää osu, eikä se kiinnosta. Minä olen herkkä. Vaikka olenkin oppinut suodattamaan aika paljon kuraa, ymmärtänyt mistä se negatiivisuus kommentoijissa lähtee, osuu silti välillä jotkut kommentit pahasti. Olenkin miettinyt, että onko kiusaajat voittaneet minut? Mutta toisaalta sitten mietin, että ei ole.

Voi kunpa kaikki muistaisi välillä katsoa asioita sieltä toisen vinkkelistä. Miltä tuntuisi jos sinulle itselle tehtäisiin tai sanottaisiin samalla tavalla, kun sinä teet heille? Myös se on ok, jos tekee virheitä – mutta niistä olisi hyvä osata mennä yli ja myöntää tehneensä hassusti. Jos vaikkapa Vauvagaani-postauksessa minä turhan kärkkäästi arvostelin vegaaniutta pienille lapsille, pyysin sitä anteeksi ja myönsin olleeni hölmö. Ei se ole paha asia, kaikki tekevät välillä virheitä.

Silti kiusaaminen on aina väärin. On se sitten pientä kiusaa tai isompaa, se on aina väärin.

”Täydelliset vanhemmat ovat katastrofi.” Näin sanoi ihana, erittäin inspiroiva ja lempeän tuntuinen Maaret Kallio. Mielestäni se oli hyvin sanottu. Jotenkin armelias kommentti.

Olin keskiviikkona Piltin 65vuotis-juhlalounaalla. Siellä oli aiheena lempeä perhearki. Tilaisuus oli mainio, sillä itsekin kamppailen samojen asioiden kanssa, josta siellä puhuttiin. Toisena puhujana Maaretin lisäksi oli ravitsemusasiantuntija Kati Kuisma.

Piltti on valmistanut ruokaa lapsille vuodesta 1952 lähtien. Heidän ruokansa ei sisällä väri- eikä säilöntäaineita. Tästä voit lukea lisää Piltin arvoista. Ne ovat mielestäni hienot.

Tilaisuudessa sekä Katilla, että Maaretilla oli puheissaan yksi yhteinen linja: tavallinen arki on hyvä! Se on riittävä ja se on sitä, mitä sekä lapsi että aikuinen kaipaa. Vuodessa on 365 päivää, niiden joukkoon mahtuu juhlapäiviä ja sitä arkea, mutta pääosassa on arki. Jos pistää kaikki panokset vain juhlapäiviin ja jättää arjen vähän retuperälle, ei se ole ihanne tilanne. Jos taasen yrittää suoriutua jokaisesta 365:stä päivästä super vanhempana – täydellisenä sellaisena, ei sekään ole ihanne tilanne.

Vanhemmuudesta tiedetään nykyään paljon, jopa vähän liikaa. Jokaisesta tuutista tulee ohjeita, kuinka tehdä mikäkin asia juuri oikealla tavalla. Kun sitten nämä kaikki ohjeet yrittää väkisin suorittaa ja ympätä sinne oman perheen arkeen, tulee luultavasti siitä kaaos. Täydellisen äidin tai isän rooli romahtaa jossain vaiheessa, jos aina yrittää olla lapsilleen ja miehelleen/vaimolleen pelkkää hymyä ja ruusunnuppuja, voi olla ettei joku päivä pokka enää pidä ja sitten saattaa tulla romahdus. Armollisuus itseä kohtaan, se olisi niin mahtava asia olla siellä omassa elämässä. Ja ymmärrys siitä, että meidän perhe on meidän perhe. Ei sillä ole merkitystä omaan elämään miten Pertti ja Liisa tekee naapurissa tai miten joku bloggaaja kasvattaa lastaan tai imettääkö joku tai käyttääkö joku kestovaippoja vauvallaan. Eihän se vaikuta oikeasti käytännössä kenenkään muun elämään.

Jokainen lapsi syö omalla tavalla. Joku syö vauvana älyttömän hyvin, imee rintaa puolivuotiaaksi ja sitten alkaa soseet maistumaan ihan urakalla. Toinen saattaa syödä vain maitoa yksivuotiaaksi, eikä edes suostu maistamaan kiinteitä. Kolmas tekee stopin kaksivuotiaana ja ainoastaan karjalanpiirakka ja banaani maistuu hetken aikaa. Neljäs tekee jotenkin toisella tapaa. Vanhempien (minä hyvänä esimerkkinä) pitäisi muistaa kuunnella sitä omaa lasta, onko hän kiukkuinen, nälkäinen, kylläinen, kasvaako hän vaikka on pieniruokainen jne. Ruokailuhetkistä pitäisi pystyä tekemään mukavia ja positiivisia. Kuten Kati sanoi eilen, eihän me aikuisetkaan haluttaisi, että joku tulee tunkemaan lusikkaa väkisin suuhun, että nyt kyllä maistat tätä mustaa makkaraa. Ja sitten jos ei maistaisi, niin seuraus olisi ”jos tämä ei kelpaa, niin sitten et syö mitään koko loppupäiväinä”.

Tulee hetkiä, jolloin jokainen vanhempi varmasti menettää hermonsa. On tehnyt hyvän siskonmakkarasopan ja käyttänyt siihen aikaa. Hyvällä mielellä kattanut pöydän koko perheelle ja sitten puolet porukasta ei suostu syömään. Sehän on ihan täysin ymmärrettävää, että siitä saattaa tulla pahamieli. Mutta me aikuiset kuitenkin osaamme tai ainakin olisi ihan hyvä osata, säädellä tunteitamme. Me osaamme miettiä, että harmittaako nyt se ettei lapsi syö vai harmittaako se, että näki itse vaivaa ns. turhaan.

Tämä tilaisuus avasi silmiäni. Vaikka olen jossain määrin tämän ymmärtänyt, on se ollut kuitenkin vaikea sisäistää. Ennen kaikkea se armollisuus. Se, mistä olen monet kerrat kirjoittanut itsekin – mutta silloin se on liittynyt ulkonäköseikkoihin ja treenaamiseen. Nyt näen sen armollisuuden vielä laajemmin. Se on myös äärimmäisen tärkeä osa perheen elämää ja arkea.

Se, että on ok jos arki on 7:n arvoista välillä. Ei kaiken tarvitse olla 10+! 

***