Pehmeä, riittävän hyvä arki.

”Täydelliset vanhemmat ovat katastrofi.” Näin sanoi ihana, erittäin inspiroiva ja lempeän tuntuinen Maaret Kallio. Mielestäni se oli hyvin sanottu. Jotenkin armelias kommentti.

Olin keskiviikkona Piltin 65vuotis-juhlalounaalla. Siellä oli aiheena lempeä perhearki. Tilaisuus oli mainio, sillä itsekin kamppailen samojen asioiden kanssa, josta siellä puhuttiin. Toisena puhujana Maaretin lisäksi oli ravitsemusasiantuntija Kati Kuisma.

Piltti on valmistanut ruokaa lapsille vuodesta 1952 lähtien. Heidän ruokansa ei sisällä väri- eikä säilöntäaineita. Tästä voit lukea lisää Piltin arvoista. Ne ovat mielestäni hienot.

Tilaisuudessa sekä Katilla, että Maaretilla oli puheissaan yksi yhteinen linja: tavallinen arki on hyvä! Se on riittävä ja se on sitä, mitä sekä lapsi että aikuinen kaipaa. Vuodessa on 365 päivää, niiden joukkoon mahtuu juhlapäiviä ja sitä arkea, mutta pääosassa on arki. Jos pistää kaikki panokset vain juhlapäiviin ja jättää arjen vähän retuperälle, ei se ole ihanne tilanne. Jos taasen yrittää suoriutua jokaisesta 365:stä päivästä super vanhempana – täydellisenä sellaisena, ei sekään ole ihanne tilanne.

Vanhemmuudesta tiedetään nykyään paljon, jopa vähän liikaa. Jokaisesta tuutista tulee ohjeita, kuinka tehdä mikäkin asia juuri oikealla tavalla. Kun sitten nämä kaikki ohjeet yrittää väkisin suorittaa ja ympätä sinne oman perheen arkeen, tulee luultavasti siitä kaaos. Täydellisen äidin tai isän rooli romahtaa jossain vaiheessa, jos aina yrittää olla lapsilleen ja miehelleen/vaimolleen pelkkää hymyä ja ruusunnuppuja, voi olla ettei joku päivä pokka enää pidä ja sitten saattaa tulla romahdus. Armollisuus itseä kohtaan, se olisi niin mahtava asia olla siellä omassa elämässä. Ja ymmärrys siitä, että meidän perhe on meidän perhe. Ei sillä ole merkitystä omaan elämään miten Pertti ja Liisa tekee naapurissa tai miten joku bloggaaja kasvattaa lastaan tai imettääkö joku tai käyttääkö joku kestovaippoja vauvallaan. Eihän se vaikuta oikeasti käytännössä kenenkään muun elämään.

Jokainen lapsi syö omalla tavalla. Joku syö vauvana älyttömän hyvin, imee rintaa puolivuotiaaksi ja sitten alkaa soseet maistumaan ihan urakalla. Toinen saattaa syödä vain maitoa yksivuotiaaksi, eikä edes suostu maistamaan kiinteitä. Kolmas tekee stopin kaksivuotiaana ja ainoastaan karjalanpiirakka ja banaani maistuu hetken aikaa. Neljäs tekee jotenkin toisella tapaa. Vanhempien (minä hyvänä esimerkkinä) pitäisi muistaa kuunnella sitä omaa lasta, onko hän kiukkuinen, nälkäinen, kylläinen, kasvaako hän vaikka on pieniruokainen jne. Ruokailuhetkistä pitäisi pystyä tekemään mukavia ja positiivisia. Kuten Kati sanoi eilen, eihän me aikuisetkaan haluttaisi, että joku tulee tunkemaan lusikkaa väkisin suuhun, että nyt kyllä maistat tätä mustaa makkaraa. Ja sitten jos ei maistaisi, niin seuraus olisi ”jos tämä ei kelpaa, niin sitten et syö mitään koko loppupäiväinä”.

Tulee hetkiä, jolloin jokainen vanhempi varmasti menettää hermonsa. On tehnyt hyvän siskonmakkarasopan ja käyttänyt siihen aikaa. Hyvällä mielellä kattanut pöydän koko perheelle ja sitten puolet porukasta ei suostu syömään. Sehän on ihan täysin ymmärrettävää, että siitä saattaa tulla pahamieli. Mutta me aikuiset kuitenkin osaamme tai ainakin olisi ihan hyvä osata, säädellä tunteitamme. Me osaamme miettiä, että harmittaako nyt se ettei lapsi syö vai harmittaako se, että näki itse vaivaa ns. turhaan.

Tämä tilaisuus avasi silmiäni. Vaikka olen jossain määrin tämän ymmärtänyt, on se ollut kuitenkin vaikea sisäistää. Ennen kaikkea se armollisuus. Se, mistä olen monet kerrat kirjoittanut itsekin – mutta silloin se on liittynyt ulkonäköseikkoihin ja treenaamiseen. Nyt näen sen armollisuuden vielä laajemmin. Se on myös äärimmäisen tärkeä osa perheen elämää ja arkea.

Se, että on ok jos arki on 7:n arvoista välillä. Ei kaiken tarvitse olla 10+! 

***