Mua rasittaa koko hiton BMI. Se on mittari, joka joutais mun mielestä jo roskakoriin!! Ihan tosi! Miten kukaan voi käyttää sitä enää millään tapaa oikeanlaisena mittarina painolle? Sehän on vain matemaattinen kaava. Se ei kerro kehonkoostumuksesta, siitä mistä kroppa on tehty. Siinä ei lasketa rasvamassan suhdetta lihasmassaan, eikä katsota rasvaprosenttia tai viskeraalisen rasvan osuutta.

Nää yllä olevat kuvat on otettu vuosina 2014-2015, jolloin mulla oli kroppa ns. ”parhaimmassa kunnossa”. Silloin mun rasvaprosentti huiteli 20%:n tietämillä, välillä himpan alle ja välillä himpan päälle. Mulla oli koko ajan BMI:n mukaan ylipainoa. Mun painoindeksi oli 25,4 tai 25,6 eli sen mukaan lievän ylipainon puolella. Mulla oli kehossa rasvamassaa 14 kiloa! Siis neljätoista kiloa!! Ja lihasmassaa reilut 30 kiloa.

Mun mielestä mä olin tosi normaalin kokoinen, treenattu nainen. Söin terveellisesti, mutta myös karkkia ja kävin salilla 3 kertaa viikossa. Toki treenasin myös tanssia ja ”temppuilua” pari kertaa viikossa. Mun silmään mun kroppa ei ollut ylipainoinen, vaikka BMI niin kertoikin. Mä voin hyvin, olin energinen ja kroppa toimi.

2014-2015
Rasvamassa: 13-14kg
Lihasmassa: 30-31kg
Rasvaprosentti: 19-21%
BMI: 25,2 – 25,6

2017-2018
Rasvamassa: 22-24kg
Lihasmassa: 28-29kg
Rasvaprosentti: 27-28%
BMI: 25,6 – 25,8

Nyt mulla on suurin piirtein sama BMI kuin ennen raskautta, edelleen lievästi ylipainoinen. Mutta mun kropan koostumus on muuttunut. Koska mulla oli vaikea ja hidas raskaudesta palautuminen, en oo päässyt treenin pariin kunnolla kuin vasta nyt reilu vuosi synnytyksestä. Lihasmassaa on kadonnut ja rasvaa on tullut tilalle. Kertooko BMI nyt miten mun kroppa voi? Ei, ei kerro tässäkään tapauksessa. Mulla on edelleen lihasmassaa kropassa enemmän kuin rasvaa. Mun rasvaprosentti on edelleen viitearvojen sisällä (naisilla 28%).

Mä en käsitä miksi siitä painoindeksistä jauhetaan edelleenkin? Jos ihminen on sairaalloisen ylipainoinen, kyllä sen tietää ilman BMI:täkin. Mun mielestä pitäisi keskittyä esim. siihen, että tutkittaisiin viskeraalisen rasvan arvo. Se voi olla korkea on sitten yli- tai alipainoinen. Sisäelimiä ympäröivä rasvakerros, viskeraalinen rasva on vaarallista jos sitä on liikaa. Sen korkean määrän tiedetään lisäävän mm. riskiä sairastua diabetekseen, sepelvaltimotautiin ja rasvamaksaan.

Mun mielestä pitäisi myös miettiä sitä miten ihminen voi. Jos aina väsyttää, sattuu päähän, aineenvaihdunta ei toimi ja kaikki kenkuttaa – on varmasti jossain jotain vikana. Näistä olotiloista ja vaivoista mikään ei suoraan kerro onko henkilö minkä kokoinen. Toisaalta painoindeksien mukaan ylipainoinen ihminen voi taas vastapainoisesti olla elämänsä kunnossa. Hän on virkeä, harvoin kipeänä, aineenvaihdunta toimii ja elämä kukoistaa. Nää painoasiat ei oo mitään mustavalkoisia juttuja, että jos on näin niin sitten on noin.

Kuva: Petri Mast

Mun mielestä on hassua, että vaikka on olemassa ihan yleinen tieto siitä ettei viskeraalisen rasvan aiheuttamat riskit ole vain BMI:n mukaisesti ylipainoisten ongelma. Silti mm. lääkärit, työterveyshoitajat, kouluterveydenhoitajat jne puhuu aina ja ikuisesti vain siitä pirun BMI:stä!

Vaikka mä kirjoitin postauksessa Onko normaali vartalo nykyään ”se isompikokoinen”? siitä, että minkä kokoisia vaatteita mä käytän – ei vaatekoko todella kerro kaikkea. Kyllä normaalikokoisia on yhtä lailla S-kokoa tai 40-kokoa käyttävät ihmiset! 🙂 Kyllä mullakin löytyy kaapista vaatteita niin S-kokoa kuin L-kokoakin.

Kun mä kirjoitin ”normaalikoosta” en tarkoittanut yleistää kokoa M ainoaksi sellaiseksi. 😉 Tarkoitin lähinnä sitä, että kuinka vääristynyttä kuvaa some antaa vartaloista. Kun osataan vääntää ja kääntää lantiota ja peppua juuri oikeassa kulmassa peiliä kohti, näyttää se vyötärökin kapeammalta kuin oikeasti on. Myös unohdetaan se, että vaaka ei kerro koko totuutta. Eikä tosiaan ainakaan se BMI!! 😀

***

UGH! Olen puhunut! 😉

Mä kannustan ihmisiä ottamaan rohkeasti askelia kohti omia unelmia. Uskaltaa hypätä ehkä vähän pelottavankin askeleen eteenpäin ja tehdä omien unelmiensa saavuttamiseksi töitä.

Mutta! Onko se unelmien tavoittelu ja jahtaaminen menny jotenkin jo liian pitkälle? Koko ajan vaan jahdataan unelmia 24 / 7 ja ei ehkä sitten muisteta tai ehditä siinä jahtaamisen tiimellyksessä nähdä sitä mitä kaikkea on jo nyt. Mikä kaikki on jo nyt hyvin.

Tiedättekö kun musta tuntuu, että nykyään on vain trendikästä olla koko ajan saavuttamassa jotakin niistä unelmistansa. Mitä sitten kun se unelma saavutetaan? Kun on jahdannut ja sitten saavuttanut, onko sen jälkeen onnellinen? Mä uskon, että monilla käy niin ettei se onnellisuus alakaan sormia napsauttamalla jahtauksen päätteeksi. Sitten pitääkin keksiä joku uusi unelma ja aloittaa taas jahtaaminen.

Mun mielestä on super mahtavaa, että ihmiset on alkaneet enenevissä määrin keskittymään onnellisuuteen. Miettimään mikä tekee onnelliseksi, hyppäämään ehkä sieltä oravanpyörästä pois ja tehdä jotain muuta, sitä mikä tekee just ittensä onnelliseks. On myös tosi hyvä, että omia tunteita ja tarpeita osataan ehkä kuunnella nykyään enemmän.

Mä mietin, että mulla on nyt tosi onnellinen olo. Oon aika väsynyt, mutta kaikki on silti tosi hyvin. Meillä on vieläkin muuttolaatikoita purkamatta, mutta sekin on ihan ok. Mulle onnea tuo tällä hetkellä sellaiset illat, kun mennään vaikka koko perheen voimin saunaan ja sitten keitetään nakkeja. Istutaan olkkarissa ja katotaan kun meiän touhutaapero juoksee ympäri ja käkättää. Mulle onnea tuo se hetki, kun taapero nukahtaa ja itse saa istua sohvalle pitkän päivän päätteeksi. Rapsuttaa koiria ja jutella miehen kanssa edes pari lausetta niin, että joku ei keskeytä.

Kun mä jahtasin unelmaani, oli se unelma tämä mitä mulla on nyt. Mun unelma oli elättää itteni yrittäjänä ja tehdä etätöitä kotoa käsin. Hiljaisessa ja tilavassa kodissa, jossa on perhe. Mä tavoittelin unelmaa ja onnellisuutta muutaman vuoden kestäneen matkan verran. Ja se kannatti! 🙂 Välillä unohtui nauttia siitä mitä jo on, mutta tän unelmien tavoittelumatkan aikana pysähdyin myös monta kertaa miettimään miten siistejä juttuja on jo tapahtunut!

En tiedä onko onnellisuuden tavoittelu tai unelmien jahtaaminen mennyt liian pitkälle? Ei varmasti. Parastahan se on, jos on unelmia ja haluaa olla onnellinen! 🙂 Kunhan siinä vaan sen jahtaamisen lomassa sitten muistaa nauttia ja iloita myös niistä askeleista matkan varrella.

Vai mitä te ootte tästä asiasta mieltä?
Mikä tekee teidän onnelliseksi?