Barbie-piano vai mitä? Vaaleanpunainen ihana piano tököttää nyt meidän olohuoneessa! 🙂 Sunnuntaina päätin, että toteutan haaveeni vaaleanpunaisesta pianosta. Juttelin mieheni Tuukan kanssa ja sitten ei muuta, kuin K-Rautaan! 😀

Kalustemaalilla homma kuntoon!

Kävin tosiaan K-raudasta etsimässä maalia ja heti löytyi juuri sitä mitä halusinkin. Maalasin pianon tällä Rust-Oleum Chalky Finish Kalustemaalilla. Yksi syy miksi valitsin tuon oli sen helppous! Siinä sanottiin (ja myös myyjä kertoi), että tarttuu hyvin lakatulle ja maalatulle pinnalle ilman hiontaa ja pohjamaalia.

Siispä ei tarvinnut ensin hioa pianoa. Ostin maalitönikän, tuon 750ml -kokoisena, pari erilaista pensseliä ja minitelan. Minitelalla itse asiassa maalasin melkeinpä koko pianon. Sillä tuli tasaisempaa jälkeä. Pienellä pensselillä sitten maalasin pienet kohdat ja koskettimien taustalta ja läheltä kaikkein pienimpiin kohtiin käytin ihan luomivärisutia. 🙂

Lähtötilanne

Värit tuo iloa!

Mulle värit on tuonut aina iloa ja ”silmänruokaa”. Mä en koskaan voisi kuvitella asuvani valkoisessa kodissa, vaikka ne mun mielestä onkin tosi kauniita! Mä en itse vaan näkisi omaa kotiani valkoisena tai tosi pelkistettynä.

Sen takia mun mielestä on ihanaa tuoda kotiin väripilkkuja ja persoonallisuutta sisustukseen muutenkin! Onneks myös Tuukka on samaa mieltä! 🙂

Kun maanantaina tulin aamulla herättyäni alakertaan, tuli hymy huulille pianon nähdessä. 🙂 Se näyttää tosi ihanalta. Vähän just siltä Barbie-pianolta. Mutta ennen kaikkea se näyttää nyt meiän pianolta.

Oon soittanut pianoa 6-vuotiaasta asti. Meillä on ollut kotona piano siis pienestä pitäen. Ala-asteelta asti oon säestänyt milloin missäkin esityksissä ja tilaisuuksissa. Ja rakastan myös laulamista.

Mä oon myös salaa haaveillut, että voin Emmalle opettaa soittamisen taitoa. Itse asiassa nuoruudessa hankin osan elannostani pianonsoiton opettajana lapsille.

Viime jouluna opetin Emmalle yhden joululaulun ja nyt, kun hän menee jo kouluun ja on selkeästi jo keskittymiskykyä hyvin, voisin hänen halutessaan opettaa nuotit ja sitten lisää lauluuja. 🙂

Ja jos joku teistä omistaa jonkun arvopianon, niin kannattaa tietysti miettiä tekeekö maali jotain kaikupohjalle tms… Mutta mä oon ostanut tämän pianon muutamalla kympillä parisen vuotta sitten. 🙂 Joten miksipä en olisi tehnyt siitä näin upeaa! <3

Seuraathan mua jo instagramissa? @monnapursiainen tili on ”hieman” aktiivisempi, kuin tämä blogi. Eli jos kiinnostaa mun höpötykset, niin siellä uutta sisältöä päivittäin. <3

Gere, meidän ”ensimmäinen lapsi”. Se täytti muutama päivä sitten 10 vuotta ja moni seuraajani instagramin puolella kysyi, että mikä onkaan Geren tarina. Siispä siksi kirjoitan tällaisen pienen koosteen! 🙂 Opaskoira, josta tuli kotikoira.

Opaskoiran pentu

Vuonna 2013 syntyi pieni musta karvainen pallero Opaskoirakoulun pentueeseen. Tätä ennen olimme ilmoittautuneet vapaahtoiseksi opaskoiran pennun kasvatuskodiksi. Tämä tarkoitti siis sitä, että sitouduimme kasvattamaan koiraa kotonamme kuin mitä tahansa koiraa, mutta tuomaan sen aina Opaskoirakoululle viikonloppukoulutuksiin jne.

Saimme kahdeksanviikkoisen pienen palleron syliimme heinäkuussa 2013. Josta alkoikin aikamoinen matka.

Miten prosessi etenee?

Opaskoirakoulu hakee vapaaehtoisia hoitokoteja opaskoirapennuille. Kun pentueita syntyy, lähtevät pennut kasvamaan hoitokoteihin vuodeksi. Tämän jälkeen koirat testataan ja ne, jotka testit läpäisee aloittaa opaskoirakoulutuksen.

Meiän Gerellä ei mennyt hommat nappiin ekoissa testeissä. Gere oli liian riehakas, leikkisä ja sitä kiinnosti kaikki muut asiat enemmän kuin kouluttajien käskyt. Gere palasi meille maitojunalla takaisin kasvamaan aikuiseksi. 😉 Puoli vuotta Gere yritti kasvaa aikuiseksi, jonka jälkeen oli uudet testit. Sillä kertaa testit meni paremmin ja meille kerrottiin, että opaskoirakoulutus alkaa syksyllä.

Itku tuli ensimmäisen kerran

Kun sitten lähdimme viemään Gereä opaskoirakoulutukseen tuli kamala itku. Hirveä ikävä ja suru, että joudumme luopumaan Gerestä. 🙁 Se oli tosi raastavaa.

Kuitenkin muutaman viikon päästä meille soitettiin, että Gere olisi tulossa nyt takaisin kotiin, ainakin hetkeksi. Gere oli murissut ja näyttänyt hampaita koululla ja kouluttajat epäilivät sen kärsivän eroahdistuksesta. Tällainen pienikin agressiivinen käytös ei tulevalle opaskoiralle sovi ja siihen päättyi sitten opaskoirakoulutus.

Gere oli meillä taas muutaman viikon kotona, kunnes tuli tieto, että Gere lähtee tullikoiratesteihin. Taas kerran vietiin Gere maanantaina aamusta Opaskoirakoululle, haikeilla mielin. Gere-raukka ei tajunnut, että mihin sitä taas kuskataan. Ja niin Gere lähti pylly heiluen tutun ja mukavan kouluttaja Hannelen matkaan.

Kun tullikoiratestit olivat kestäneet jo kolme viikkoa, alkoi vähän ikäväkin painaa. Varsinkin Tuukalla. Myös pelko siitä, että tällä kertaa Gerellä meni niin hyvin koulutksessa, että se ei meille enää palaisi. 🙁

Paras JOULULAHJA ikinä!

Sitten tapahtui se, mitä olimme kuitenkin eniten toivoneet. Saimme viestin Opaskoirakoulusta:

Moi,
vihdoinkin uutisia! Geren tullikoiran ura ei tärpännyt, joten ohjaaja palauttaa Geren perjantaiaamuna tarhalle. Jos haluatte, niin Gere voisi muuttaa teille. 🙂

Ja niin siinä sitten kävi! 🙂 Me oltiin niin tosi iloisia ja onnellisia tästä! Vaikka tietysti opaskoiria tarvitaan aina ja niiden työ on erittäin arvokasta. Silti me olimme niin maailman onnellisimpia, että meidän poikamme Gere palaisi kotiin.

Tuukka sanoikin, että ”paras joululahja ikinä”!
Niin Gere muutti sitten meille kotiin, pysyvästi. ♡

Lue myös: Kirjailija Monna Pursiainen

Seuraa myös instagramissa: @monnapursiainen