* sis.mainoslinkin

Olen aina ollut sellainen, joka on ajoissa joka paikassa. Oikeastaan jopa liian aikaisin joka paikassa. Ystävät monesti kuittalevatkin minulle, että vähintään puoli tuntia ennen sovittua aikaa Monna on paikalla.. 😉 No en nyt ihan sentään niin ajoissa. 😀

Kuitenkin ajoissa paikalle saapuminen on ollut pikkutytöstä asti minulle tärkeä asia. Että koulusta ei myöhästytä, tanssitunnilta ei myöhästytä. Jos kaverin kanssa on sovittu treffit johonkin tiettyyn aikaan, siitä ei myöhästytä. Näin olen toiminut tähän asti aina. Toki poikkeuksia on sattunut matkaan, esim. liikenteen/ruuhkan vuoksi tms..

Nyt Emman myötä olen joutunut opettelamaan ihan uuden asian: myöhästymisen! Aikatauluista on paljon vaikeampi pitää kiinni. Jo ihan sen vuoksi, että jos tyttö nukkuu juuri makoisasti päikkäreitään ja hänet pitäisi mennä herättämään, että nyt on lähtö sinne ja tänne, se tuntuu pahalta. Se myös aiheuttaa pikkuisessa pienen kiukustumisen. Eikä ihme.

Toiseksi lähtöön menee tuplasti aikaa. Ainakin. Ensin pitää laittaa itsensä kuntoon ja sitten hikihatussa takki päällä ja kengät jalassa pukea kieppuva vauva rattaisiin. Meillä(kään) ei tykätä nimittäin siitä pukemisvaiheesta. 😉 Tähän kaikkeen menee rutkasti enemmän aikaa, kuin vain siihen, että laittaisi ajoissa itsensä kuntoon ja lähtisi ovesta ulos.

Sovitut aikataulut nyt pikkuvauva-arjessa luo jopa hieman stressiä. Olenkin opetellut elämään enemmän extempore-tyylisesti. 😀 Että jopa saman päivän aikana voi sopia kaverin kanssa, että nähdäänkö kahvilla puolen tunnin päästä. Tai pistää viestiä ystävälle, että lähdetkö vaunulenkille tunnin päästä?

Aiemmin olen ollut sellainen kalenteri kädessä kulkija. Tietysti se, että ei ole säännöllistä työaikaa, vaan asiakastapaamisia on siellä täällä, tekee mahdottomaksi muistaa kaikkia aikatauluja ilman kalenteria. Mutta nyt on ollut ihana opetella sitten myös sellaista ihan tuosta noin vain johonkin lähtemistä.

Toki edelleen tulee sovittua lounastreffejä, vaunulenkkejä, neuvolakäyntejä jne ihan kalenteriin. Mutta koska olen huomannut liiallisten aikataulujen tuottavan itselleni nyt tällä hetkellä stressiä, yritän pitää mahdollisimman paljon kalenterissa tyhjää ja tehdä sitten hetkessä enemmän asioita.

Takki: Chiara Forthi / Bubbleroom

Huulipuna: Glam Rocks / Treat Collection

Kuvat: Tuukka <3

***

Onko siellä muita, jotka ovat huomanneet saman asian vauvan myötä?
Tai ihan muuten vain, onko siellä lukijoissa sellaisia, jotka tykkää aina olla ajoissa?
Tai ehkä myöhästelee usein? 😉

”Tiedättekö, kun me ei olla tultu tänne elämään toistemme elämää, vaan meidän omaa tarinaamme. Tarinaa, jonka joka ikinen saa kirjoittaa uudelleen, aloitttaa alusta, kumittaa ja taas kirjoittaa. Ja kun siinä tarinassa me saadaan kaikki päättää itse.”

Näin kirjoitti 17-vuotias Jemina omassa blogissaan, postauksessa Sinä päätät. Mielestäni tämä oli niin hienosti sanottu, että halusin lainata tämän häneltä. Kiitos Jemina, että linkkasit postauksesi minulle. <3 Tähän ajatukseen kun ihan jokainen keskittyisi siellä omassa pääkopassaan! Tämän pohjalle voi rakentaa  paljon!

Mietin sitä, kun kirjoitin miltä näyttää 165cm ja 73kg, että olisinko näin tyytyväinen ja lempeä itselleni, jos raskauskiloja olisikin jäänyt reilusti? Mietin myös, että tuliko postauksestani jotenkin jeesusteleva, koska kyllä minua edelleen kiinnostaa myös ulkonäkö – se ei vain ole enää prioriteetti nro 1. Mutta kyllä minä tykkään näyttää hyvältä edelleen. Mietin, että onko se jotenkin huono asia, jos välittää omasta ulkonäöstään vielä äitinäkin? No ei todellakaan ole! Mietin, että muokkaisin edellistä postaustani ja kirjoittaisin siihen, että edelleenkin tykkään treenata MYÖS sen vuoksi, että kroppani näyttäisi hyvältä. Ajattelin sitten kuitenkin, että kirjoitan tämän uuden postauksen.

Olen miettinyt, että miksi ihmisiä suututtaa se, että toinen treenaa peppu pyöreäksi -tavoite mielessään? Miksei se olisi ihan yhtä hyvä tavoite kuin terveempi ja hyvinvoivempi keho? Olen miettinyt, että miksi ihmisiä suututtaa se, että imettääkö joku toinen lyhyemmän aikaa kuin hän itse? Miksi se, että toinen antaa sormiruokaa ja toinen sosetta on kummaltakaan tai kummankaan omalta lapselta pois? Jos yksi äiti pystyy imettämään ja toinen ei, miten kummankaan ratkaisu on toiselta pois?

Olen miettinyt, että ne asiat jotka eivät vaikuta muiden elämään haitallisesti ovat juurikin niitä meidän omia tarinoitamme, joita voimme itse kirjoittaa. Ja sitten vaikka kumittaa ja kirjoittaa eri tavalla uudestaan jos niikseen tulee. Kun meistä kukaan ei ihan oikeasti ole täällä elämässä kenenkään muun elämää, on ihan hassua pahoittaa mieltänsä toisten ratkaisuista. Jos yksi tykkää treenata sixpäkki kiiluen ajatukissaan ja toinen miettien hyvinvointia, kummatkin tekevät omalla tavallaan eikä kummankaan ratkaisu vaikuta toisen treenaamiseen millään tavalla. Vai vaikuttaako? Jos yksi haluaa asua keskustassa kerrostalossa ja toinen maaseudulla omakotitalossa, eihän kummankaan ratkaisut vaikuta toisen elämään mitenkään. Vai vaikuttaako?

Minkä vuoksi me ihmiset olemme niin hanakoita arvostelemaan toisten tekemiä ratkaisuja? En vain ymmärrä sitä. Se, että ystäväni treenaa tavoitteellisesti fitness-kisoihin ja minä en osaisi kuvitellakaan itseäni siellä lavalla – ei tee kummankaan ratkaisua paremmaksi tai huonommaksi. Se ei myöskään vaikuta meidän ystävyyteemme. Jos ystäväni antaa lapselleen sormiruokaa ja minä haluan soseuttaa bataatit ja porkkanat ja syöttää lusikalla – ei tee kummankaan ratkaisusta parempaa tai huonompaa.

Me ihan oikeasti elämme täällä vain omaa elämäämme, omaa tarinaamme. Jokainen saa itse päättää oman tarinansa sisällön. Ja jos se sisältö ei satuta muita henkisesti tai fyysisesti, on se todella hyvä sisältö. Eikö vain?

Rauhallista ja ihanaa sunnuntaita kaikille! <3