Kaupallinen yhteistyö: Aisti Erioil
Ajattele miltä se tuntuu kun kesän ensimmäiset lämpimät auringonsäteet koskettaa ihoa? Entä kesäisen lämmin kallio paljaiden varpaiden alla? Miltä tuoksuu keväällä puhkeavat sireenipuskat? Miltä se tuntuu kun rakkaimpasi koskettaa sinua? Tai miltä kuulostaa sateenropina vasten ikkunalautaa tai laineiden liplatus?

Mä rakastan aistia asioita, kuunnella, nähdä, haistaa ja tuntea. Mun mielestä esimerkiksi sateenropina ikkunalautaa vasten on rauhoittava ääni. Varsinkin silloin kun tietää, että voi olla kotona turvassa sateelta.

Keväällä on ihana kulkea ulkona, kun luonto herää henkiin ja erilaiset tuoksut vaeltelee nenään. Esimerkiksi ruohon ja mullan tuoksu on mielestäni ihana, se saa hymyn huulille. Sireenipuiden tuoksu tuo mieleen lapsuuden todella vahvasti. Kevään heräämistä on myös ihana katsella, se hellii hajuaistin lisäksi myös näköaistin kautta.
Rakastan merta. Sen tuoksu, laineiden liplatus ja sitten vielä se lämmin kallio paljaiden varpaiden alla. Siinä voisin helposti olla monta tuntia ja katsella ja kuunnella veden ääniä. Meri on jollain tapaa hyvin rauhoittava, vaikka se onkin valtava ja jopa hieman pelottavakin sen suuruuden ja syvyyden vuoksi, mutta se on silti jotenkin rauhoittava.

On ihanaa kun puissa alkaa näkyä nuput ja vihreys ja vehreys alkaa täyttämään katukuvaa. Myös jopa lokkien kirkuminen kuulostaa keväiseltä. Sekin saa hymyn huulille.

Aurinko on varmasti yksi ihanin aistittava asia. Nyt kun lämpö on hellinyt meitä jo aikaisessa keväässä, heti aamusta on saanut mennä ilman takkia ulos ja sen lämmön on voinut oikeasti tuntea ihan hehkuvan iholla. Se on ihana tunne.

Yhtenä inspiraation lähteenä tähän postaukseen on ollut Aisti Erioil -tuotteet. Olen saanut kokeilla jalkavoidetta, käsivoidetta ja vartalovoidetta jo useamman kuukauden ajan ja olen tykännyt kovasti siitä miltä nämä tuotteet tuntuvat iholla. Erioil on brändinä myös sellainen, mikä pistää hymyilemään, sillä Erioilin vartalovoiteet on itselleni tuttuja jo ihan pikkutytöstä lähtien.

Mitkä aistit teillä on valppaimpina? Onko haju- vai näkö? Vai tuoko näitä tuntemuksia esiin jokin asia, joka on konkreettisesti tunnettavissa?

Kirjoitin noin vuosi sitten postauksen Lapsiasiaa. Moni teistä sen onkin lukenut ja sen perusteella perheenlisäys-uutinen olikin monelle teistä lukijoistani yllätys. Jos et ole lukenut tekstiä, voit lukea sen ennen tätä, mistä kirjoitan nyt. Se mitä nyt kirjoitan, on erittäin henkilökohtaista ja olen tähän asti ollut sitä mieltä etten halua tästä kertoa ikinä julkisesti. Nyt kuitenkin haluan.

Toisin kun muutama teistä on nyt kommentoinut, en ole koskaan sanonut etten halua ikinä lapsia. Olen pohtinut asiaa blogissani ja miettinyt sitä, että voiko elämä olla onnelista myös ilman lapsia. Sitä pohdin tuossa vuosi sitten kirjoittamassani postauksessa. Ja sitä, kuinka monesti olen saanut aikuisikäni aikana kuulla kysymyksen, että koska teille tulee lapsia.

Olen aina tykännyt lapsista. Tein monta vuotta töitä lasten parissa ja se oli yksi antoisimmista työkokemuksista, lasten välittömyys ja aitous oli jotain pakahduttavan ihanaa. Varsinaista vauvakuumetta en ole tainnut silti koskaan kokea. Olen usein miettinyt, varsinkin nuorempana, että kyllä haluan lapsia, mutta en ole koskaan ollut varma onko halu lähtenyt minusta itsestäni vai yhteiskunnasta tai kaveripiiristäni tai vanhemmistani.

Tasan kaksi vuotta sitten, keväällä 2014 koin jotain sellaista mitä en olisi halunut kokea. Olimme päättäneet jättää ehkäisyn pois jo aiemmin ja katsoa mitä maailma tuo tullessaan. Mitään ei kuulunut moneen kuukauteen. Maaliskuun lopussa 2014 tein kuitenkin vihdoin positiivisen raskaustestin. Olin innoissani. Kun tein raskaustestin tiesin heti, että lapsi on oikeasti sellainen asia, minkä haluan. Haluan olla äiti, haluan rakentaa perheen Tuukan kanssa.

Into piukassa kerroimme asiasta muutamalle. Äidilleni, veljelleni ja parille tärkeimmälle ystävälle. Mutta enempää emme haluneet vielä hehkuttaa ennen kuin olisimme käyneet neuvolassa. Muutama viikko piti siis odotella, että pääsemme ultraan katsomaan kaiken olevan kunnossa. Aika kului hitaasti. Viikkoa ennen neuvola-aikaa aloin vuotamaan. Maailma romahti ja mietin vain, että miksi näin piti käydä.

Soitin Kätilöopiston päivystykseen ja sieltä kehotettiin tulemaan käymään. Sydän rinnasta melkein ulos pamppaillen menimme. Paikanpäällä tapahtui se mitä eniten pelkäsimme. Ultraäänessä kohdusta ei löytynyt sydänääniä, eikä sikiötä. Olin kyllä raskaana, mutta sikiö oli jatkanut matkaansa kohdun ulkopuolelle. Sikiö löytyi toisesta munanjohtimesta.

Sain samalla kerralla pistoksen persuksiini, jolla keskeytettiin sikiön kasvaminen munanjohtimessa. Sen kasvu olisi ollut hengenvaarallista minulle. Munanjohdin ei ole venyvää kudosta ja kasvava sikiö siellä olisi voinut koitua jopa kuolemakseni. Minun käskettiin olla treenaamatta ja tekemättä töitä. Lähdimme kotiin ja itkin. Monta päivää. Satutti niin kamalasti, että meiltä otettiin jotain pois, vaikka se olisi ollut juuri se asia mitä olisimme niin kovasti tahtoneet.

Meille sanottiin, että kesän lopussa aikasintaan saisi sitten yrittää uudestaan. Sitä ennen olisi käytettävä ehkäisyä. Koko tämä asia harmitti meitä molempia niin paljon, että jätimme koko lapsiasian taka-alalle. Meillä oli Gere ja meille oli tulossa Pimu. Ne olisivat meidän lapsiamme. Rupesimme elämään siinä ajatuksessa, että meistä ei tule ihmislapselle vanhempia. Välttelimme seksiä ovulaatioiden aikana. Emmekä oikeastaan kuitenkaan puhuneet asiasta. Se oli liian herkkä aihe.

Kohdun ulkoisen toteamisen jälkeen minä jouduin ravaamaan kerran viikossa Kätilöopistolla tarkistuttamassa, että onhan raskaushormonitasot laskusuuntaiset koko ajan. Siellä katsoin vatsa pystyssä kulkevia onnellisen näköisiä naisia ja miehiä heidän rinnallaan. Katkeruus nosti päätään. Minun oli vaikea olla ystävieni läsnä, joilla oli pieniä lapsia. Ajan kanssa tunteet kuitenkin haalistuivat ja kaikki oli taas kuin ennen tätä.

Viime vuoden kesällä 2015 kuitenkin otimme asian uudestaan puheeksi. Mietimme, että mitä haluamme. Sillä hetkellä me molemmat olimme sitä mieltä, että nyt on hyvä näin. Ihan vain kahdestaan ja koirien kanssa. Emme edelleenkään ottaneet ehkäisyä käyttöön, välttelimme vain ovulaation aikana lähestymästä toisiamme.. 😉

Helmikuun lopussa 2016, kun kuukautiseni olivat myöhässä, tiesin olevani raskaana jo ennen kuin testin. Raskaus tuli meille yllättäen. Mutta olimme tietysti onnellisia asiasta. Tällä kertaa kuitenkin pelko oli taustalla vahvana. Mitä jos se ei tälläkään kertaa ole kohdun sisällä? Kohdun ulkoiset raskaudet kun tuppaavat uusiutua. Entä jos tulee keskenmeno? Tämän aiemman kokemuksemme vuoksi pääsimme varhaisultraan jo viikolla 7 ja taas sydämet rinnasta ulos pamppailen odotimme vuoroamme Kätilöopiston käytävällä. Tällä kertaa kätilö löysi heti sydänäänet, sekä sikiön ihan oikeasta paikasta, kohdun sisältä. Olimme huojentuneita. <3

Nyt raskausviikot on 14+3, kriittisimmät viikot ovat siis takana ja toisessa ultrassa näkyi terve pieni sikiö. Juuri oikean mittainen ja kaikki raajat, aivot ja selkärankakin kehittyneenä. Olemme erittäin onnellisia. Silti pelko siitä, että mitä jos tämäkin otetaan meiltä pois nostaa päätään melkein päivittäin. En vieläkään uskalla täysin rinnoin olla onnellinen, sillä pelkään jos niin teen, vedetään matto jalkojeni alta pois.

Siksi tämä pieni tyyppi täällä masussa tuntuukin nyt oikein extrasti tärkeältä. <3

Kiitos kuvista Emmi! <3