Tämä oli juuri se, mitä olin pitkään kaivannut. Aurinkoisia päiviä, saunomista, mökin tuoksua, kiireettömiä aamuja. Monta päivää putkeen ilman yhtään sovittua menoa, edes niitä kivoja menoja. Monta päivää vain me keskenään; minä, Tuukka, Emma ja koirat. ❤

Olin oikeastaan koko alkuvuoden kaivannut luonnonrauhaan. Tykkään ihan hirmuisesti siitä, kun mistään ei kuulu ääntäkään ja ihan täysin aikataulutta ja kiireettä voi vain käpeksiä mökin pihassa tai metsätietä pitkin.

Appivanhemillani on ihana mökki Nurmeksessa. Tonttia on vaikka muille jakaa ja mökkikin on kuin omakotitalo. On sisäsaunat, pesukoneet ja ilmalämpöpumput. Mutta on myös puusauna, puilla lämmitettävä uuni ja sellainen ihana ”mökin tuntu”. ❤

Olemme Tuukan kanssa olleet Nurmeksen mökillä oikeastaan melkein aina niin, että myös Tuukan vanhemmat ovat siellä. Meillä on oma huone mökillä ja on mukavaa viettää aikaa yhdessä Tuukan vanhempien kanssa. Iltaisin rupatella telkkarin ääressä ja syödä kiuasmakkaraa.

Nyt kuitenkin päätimme lähteä ”vain” Tuukka, Emma, minä ja koirat. Ajattelimme, että kun Emma heräilee vielä öisin syömään, on meidän ehkä sitten helpompi olla vain keskenämme. Meidän Pimu on myös aika ärhäkkänä Tuukan vanhempien koiralle Taralle ja onkin pari kertaa meinannut syntyä ihan kunnon tappelu Pimun ja Taran välille. Se ei tietysti ole kiva juttu ja siksi joudumme myös vähän miettimään näitä mökkijärjestelyjä.

Tuukka rakastaa touhuta koirien kanssa mökin pihalla ja pelloilla. Pimu ja Gere nauttii silmin nähden joka kerta, kun saavat vapaana riehua pihalla. Yksin koiria ei kuitenkaan voi pihalle vapaana jättää, koska mökin lähellä kulkee susia, ilveksiä, ahma ja karhu.

Elo mökillä on siis aivan ihanaa kaikinpuolin. Ne sudet ja karhu ehkä vähän välillä hurjistuttaa, mutta ei kovasti. Koska harvoin ne tulevat asutuksille pyörimään. Paitsi pari talvea sitten, kun susi oli siinä mökin lähistöllä käynyt syömässä pari koiraa muutamalta pihalta ja paitsi kun se karhu kävelee lähes joka kevät talviuniltaan mökin pihan läpi.

Yksi asia mökillä kuitenkin on heikosti. Ja se on minun ja Tuukan yhdistetty vilkas mielikuvitus. Aamulla, päivällä ja alkuillasta mielikuvitus pysyy aloillaan. Mutta kun aurinko alkaa laskemaan ja yö lähestyä, alamme myös me menemään hiljaiseksi ja mielikuvitus alkaa ottaa kierroksia.

Minä olen tartuttanut Tuukalle pelon siitä, että yöllä mökille tulee joku, joka haluaa pahaa meille. Tiedämme molemmat, että pelko on aiheeton. Mutta pimeän tullen järki ei pysty vastustamaan pelkoa. Me kaupunkilaiset tunnemme olevamme enemmän turvassa kaupungissa, kuin siellä rauhaisan mökin turvassa.

On kuitenkin normaalia, että ihminen tuntee pelkoa. Sillä se suojelee meitä vaaroilta. Vaikka pelko olisi 99 kertaa 100:sta turhaa, voi se kerran olla aiheellista. Mutta tietysti pelon aiheet voi olla ns. todellisia tai vain tuulesta temmattuja. Vaikkapa lentopelko voi olla aiheellinen, mutta pelko maailmanlopusta voi olla hieman liioiteltua.

Tämä mökkipelkomme on varmasti luokiteltavissa tuohon ”ei aiheellisen pelon” -piiriin. 😉 Ja teemmekin asian kanssa töitä. Haluamme käydä mökillä, koska nautimme siellä ajasta, rauhasta ja luonnosta. Koirat nauttivat ja Emmakin nukkuu pitkiä päikkäreitä luonnonrauhassa. Olen varma, että Emman kasvaessa hän viihtyy mökillä ja tykkää leikkiä pihalla, ajaa vaarin kanssa traktorilla ja vaikka mitä. Siksipä emme halua antaa pelollemme valtaa, vaan käymme säännöllisesti mökillä. Olemme myös päättäneet, että Emmalle emme opeta näitä turhia pelkoja.

Täytyy muuten lopuksi kehaista meidän pientä muruamme, hän jaksoi koko 550km ajomatkan ihan älyttömän hienosti istua kaukalossa! Välillä Emma nukkui päikkäreitä ja välillä höpöteltiin keskenämme tai leikittiin leluilla.

***

Onko siellä muita pelkääjiä?

Mukavaa viikonloppua toivotellen,

Toivepostaus

”Olisitko halunnut tehdä postauksen 4kk synnytyksen jälkeen?
Millaisia ajatuksia se herättää nyt? Uskaltaisitko lähteä mukaan synnyttämään uudestaan?
Olisi ihana lukea tällaista postausta. Varsinkin kun monet sanoo, että sitä ei muista enää samalla tavalla ja aika ns. kultaa muistot.”

Emman syntymästä on nyt melkein viisi kuukautta. Aika on ehkä hieman kullannut muistoja, mutta ei ne millään tapaa vielä ainakaan kiillä.

Pelkäsin synnytystä jossain vaiheessa aika paljonkin. Kävin pelkopolilla puhumassa asiasta ja keskustelin myös ystävieni kanssa, jotka olivat synnyttäneet. Pelko hälveni, mutta ei kadonnut kokonaan. Minullahan oli kaksi pelkoa synnytykseen liittyen. Ensimmäinen oli se pahin, että napanuori kiertyisi vauvan kaulan ympärille ja vauva olisi hengenvaarassa. Toinen oli se, että joutuisin käymään läpi ns. ”molemmat tavat”. Eli, että synnytys etenisi hyvin pitkälle normaalisti, mutta joutuisin sitten hätäsektioon tuon napanuora-asian vuoksi. No mitenkäs sitten kävikään?

Molemmat pelkoni kävivät toteen. Napanuora oli kiertynyt Emman kaulan ympärille ei vain kerran, vaan kaksi kertaa. Jokaisella supistuksella Emman sydänäänet laskivat todella paljon. Synnytyksen annettiin kuitenkin mennä eteenpäin omalla painollaan. Sain epiduraalit ja spinaalipuudutukset, sain ilokaasua ja vaikka mitä. Supistukset olivat todella kivuliaita. Oksensin kivusta kolme kertaa. Epiduraali onneksi helpotti ja sitten nukahdinkin. Synnytys eteni hiljalleen yön aikana, kohdunsuu aukeni ja Emma laskeutui alaspäin. Silti jokaisella supistuksella ne sydänäänet laskivat edelleen.

Kun olin jo 9 senttiä auki ja odotimme vain sitä vaihetta, että aloittaisin ponnistamisen, tuli lääkäri huoneeseen ja kertoi, että nyt lähdetään leikkaussaliin. Toinen pelkoni kävi toteen, olin edennyt alatiesynnytyksessä lähes ponnistusvaiheeseen, mutta sitten minut kiisattiin kiirelliseen sektioon. Emman sydänäänet olivat laskeneet muutamaan otteeseen liian alas. Oli pakko toimia.

Kun minua kuskattiin leikkaussaliin, mietin samanaikaisesti, että onpa ihanaa saada vauva ulos masusta turvallisesti. Että onpa hienoa, kun täällä on tällaisia ammattilaisia töissä, jotka osaavat arvioida milloin on tehtävä nopeitakin ratkaisuja lapsen hengen turvaamiseksi. Samalla mietin, että voi harmi. Olin jo niin lähellä ponnistusta, olin jo kärsinyt ne kamalat supistukset, ponnistus olisi ollut enää se piste i:n päälle. Mietin, että peloistani huolimatta olisin kuitenkin halunnut loppujen lopuksi synnyttää alateitse. Kuitenkin vauvan turvallisuus ja henki oli tärkeintä tietysti, joten leikkaussalia kohti mentiin hyvillä mielin.

Salissa minut puudutettiin vatsasta alaspäin. Tuukka pääsi leikkaussaliin mukaan, onneksi. Hän istui vieressäni ja piti kädestä. Minua oksetti ja tärisin holtittomasti, puudutusaine kuulemma teki sen. Vatsani aukaistiin ja tunsin, kuin sieltä nostettiin iso möhkäle pois. Mitään ääntä ei kuulunut, mutta en tajunnut sitä siinä täristessäni. Tuukka tajusi.

Emma vietiin sivupöydälle, johon ympärille kokoontui monta ihmistä. Meni hetki ja sitten kuului parkaisu. Emma ei ollut ensin osannut hengittää itse, vaan hänelle annettiin lisähappea. Sitten tyttö oli hiffannut, että jaahas täällä kuuluu hengittää. 😉
Emma ja Tuukka lähtivät kätilön kanssa takaisin alakerrassa sijaitsevaan synnytyssaliin, minä jäin kiinniommeltavaksi leikkaussaliin. Oli ihan absurdi olo. Että nyt se tyttö on syntynyt, mutta minä en edes nähnyt häntä.

Tuukka oli varmasti ihan yhtä äimänä kuin minä. Hän istua kökötti synnytyssalissa kahdestaan Emman kanssa. Ihan yhtäkkiä hän oli siinä pieni, vain minuutteja vanha vauva sylissään – yksin. Kätilö oli vain sanonut, että painapa tuosta napista jos tulee jotain. 😀
Parin tunnin päästä heräsin heräämöstä, johon Tuukka, kätilö ja rakas pieni vauvamme saapuivat. En oikeasti ihan ymmärtänyt, että se pieni käärö oli meidän tyttömme. Että siinä hän nyt oli tuuhean mustan hiuspehkonsa kanssa. Hänet laskettiin rinnalleni ja minulta vedettiin sairaalan kaunis yöpuku tissin päältä pois ja pistettiin tyttö siihen, että ”noniin nyt kokeillaan sitten imuotetta”.

En saanut nousta sängystä kahdeksaan tuntiin. Minut katetroitiin, makasin sängyssä ja ihmettelin pientä tyttöämme. Olin ihan pöppyrässä ja niin oli myös Tuukka. Siellä me sitten makoilimme perhehuoneessa ja ihmettelimme, että mitä seuraavaksi tapahtuu. En uskaltanut liikahtaa, kun pelkäsin sektiohaavan repeävän.

Vasta nyt reilu 4,5kk synnytyksen jälkeen alkaa kroppa olemaan palautunut, sektiohaava parantunut ja itse synnytyksestäkin tuntuu jo olevan aikaa. Mutta haluaisinko tai uskaltaisinko lähteä nyt synnytykseen uudestaan?

En vielä. Tietysti jos nyt raskaaksi tulisin, ei synnytys olisi ihan tässä lähikuukausina. 😀 Mutta jos nyt ihan tältä istumalta pitäisi päättää, niin en haluaisi lähteä synnyttämään uudestaan. Uskaltaisin kyllä, koska tiedän mitä se voi olla silloin kuin kaikki ei mene ihan nappiin. Se voisi olla tällä kertaa helpompi. Mutta annetaan nyt synnytyssalien hoidella muita äitejä ja vauvoja vielä jonkin aikaa.. 😉

Joka tapauksessa synnytyksestä on loppujen lopuksi hyvä fiilis. En ehkä haluaisi enää samalla tavalla sitä kokea, mutta toisaalta osaavien ammattilaisten käsissä koko synnytyksen ajan ja sen jälkeenkin minulla oli turvallinen olo. En pelännyt kertaakaan, että minulle tai Emmalle sattuisi jotain.

***

Aurinkoa! <3

Lue myös edellinen postaukseni: Uskalla olla!

Kaikki tämän postauksen kuvat: Ossi Pietiläinen