Tai sitten ei. Ei ainakaan minun mielestäni. Mutta joillekin se on, ainakin välillä. Tajusin perjantaina ollessani ystävän kanssa aamupalalla, että tosiaankin kaikille positiivisuus ei ole se paras juttu ja pelastava tekijä – elämän johtolanka. Ei kaikki näe jokaisessa asiassa positiivista puolta, tai edes sitä pienen pientä palasta.

Juttelimme ystäväni kanssa siitä kuinka vaikea tällaisen meidän kaltaisen ”positiivarin” ja ehkei niin positiivisesti ajattelevan ihmisen on löytää yhteistä säveltä asioiden käsittelyyn. Positiivari yrittää löytää jokaisesta asiasta sen, edes pienen positiivisen puolen ja tämä toinen ei löydä sitä millään ja ahdistuu.
Mietimme sitä, että positiivarin kannustaviksi tarkoitetut puheet ja tsemppilauseet ei todellakaan helpota tämän toisen ihmisen mieltä jos jotain murheellista tai hankalaa on tapahtunut, vaikka positiivari juuri sitä vain haluaisi.

***

Maanantaina olin toisen ystäväni kanssa aamupalalla ja myös hänen kanssaan puhuimme tästä aiheesta. Mietimme sitä, että me positiivarit haluamme jakaa ulos sitä positiivista sanomaa. Me koemme, että maailmassa on pahuutta ja pahoja asioita ihan tarpeeksi jo muutenkin. Että me haluamme osaltamme tuoda sitä positiivisuutta ja iloa ulos niin paljon kuin se on mahdollista. Mutta se ei tarkoita sitä, että emme kokisi pa*koja päiviä tai huonoja hetkiä. Eikä se tarkoita sitä, että olisimme jotenkin naiiveja ymmärtämään maailman karuutta ja todellisuutta.

Me olemme valinneet kulkea sitä kadun aurinkoista puolta. Vaikka välillä sinne pilviselle ja pimeällekin puolelle meinaisi askel kaartaa ja kaartaisikin, haluamme silti aina palata pian aurinkoiselle puolelle. Se on tapamme käsitellä niin iloisia kuin surullisiakin asioita. Mutta kaikille se ei ole.

Professori Barbara Heldin mukaan kyse on positiivisen ajattelun tyranniasta.
– Kulttuurissamme siedetään huonosti niitä, jotka eivät hymyile vaikeuksia kohdatessaan.

Heldin mukaan ihmisten odotetaan pääsevän nykyään nopeasti yli hyvinkin traumaattisista kokemuksista. Tyrannia toimii kahdella tasolla.
– Ensin tulee suru. Sen jälkeen tulee syyllisyys siitä, ettei osaa olla kiitollinen kaikesta, mitä on jo saanut elämässä. Tämä on kaksoisisku, ja se jälkimmäinen isku tekee pahempaa jälkeä, Held kertoo.

Tällainen osui silmiini pari päivää sitten Ilta-Sanomien sivuilta. Ja se lisäsi vielä pohdintaani tästä aiheesta. Lue koko juttu TÄÄLTÄ.

Olen myös täällä blogissa monesti kirjoittanut siitä, kuinka aina kaikesta löytyy se positiivinen puoli. Ja että se on vain omasta halusta kiinni löytääkö sitä vai ei. Toki joidenkin kohdalla se voi olla näin. Ei edes haluta etsiä sitä positiivista puolta, halutaan mielummin olla vihaisia, pettyneitä ja katkeria. Mutta joillekin sen positiivisen puolen löytäminen vaikeasta asiasta voi oikeasti olla todella hankalaa tai jopa mahdotonta.

Kyllä itsekin muistan, että niitä pahimpia ja rankimpia elämäntilanteita kohdatessani olen ajatellut, että tässä meni elämältä pohja. Tai ettei minulle tapahdu ikinä mitään hyvää, miksi minua koetellaan näin paljon. Olen ollut todella maassa ja itkulle ei ole meinannut tulla loppua. On ollut myös niitä hetkiä, jolloin on tehnyt mieli jäädä peiton alle eikä nousta sieltä ollenkaan. Mutta kun olen päässyt siitä pahimmasta surusta tai ahdistuksesta yli, olen löytänyt ajan kanssa näistäkin asioista jotain positiivista. Jotain joka on opettanut minua eteenpäin elämässä. Se on minun tapani selvitä vaikeista asioista.

***

Olen ollut aina sitä mieltä, että ei ole väärin tuntea huonoa mieltä, surua tai ahdistusta. Mutta se mitä olen oppinut iän myötä on se, että minä en halua olla se joka jakaa negatiivista energiaa. En siis halua olla se, joka lataa facebookkiin feedin täyteen mitä kaikkea pa*kaa tänäänkin on tapahtunut. Haluan mielummin kertoa niistä iloisista asioista. Olen myös ymmärtänyt sen, että kaikille se tapa ei ole mieluisa ja hyväksynyt sen, että ne keillä keittää yli minun positiivisuuteni – voivat blokata minut fb:stä tai jättää lukematta juttujani.

Tässäkin asiassa olisi hienoa muistaa ettei kaikki kulje samaa tietä. On se oma tapa käsitellä asioita sitten positiivinen tai negatiivinen, ei kumpikaan ole väärin. Toki itse ajattelen niin, että positiivisuutta ei koskaan ole liikaa – eikä sitä positiivista energiaa voi koskaan jakaa liikaa. Mutta kaikki ei ajattele niin. Ja se on varmasti hyvä niin. 🙂

Minä toivotan kuitenkin iloista ja ihanaa sunnuntaita! <3

Tiistaina tapasin 08.45 Iltalehden Ilona-liitteen toimittajan Kampin Motivuksessa. Hän oli ottanut minuun yhteyttä, että tekisi mielellään työpäivästäni juttua viikonlopun Iltalehteen. Joten hän kulki matkassani aamusta iltapäivään.

Kun treenit Motivuksessa oli tehty, suuntasimme meille kotiin. Kotona työpäivä jatkui Tuukan kanssa muutamia juttuja läpikäyden ja blogia kirjoittaen. Toimittaja seurasi mukana. Kun sitten päätettiin päivä lounaan merkeissä – toimittaja vielä haastatteli minua. Hän esitti monia kysymyksiä, joihin vastaus minulta ei tullut ihan liukuhihnalta.
Yksi niistä oli tämä: Miten raskaus on muuttanut sinua ihmisenä?

Muistan kuinka helmikuussa positiivisen raskaustestin tehtyäni oikein uhmakkaasti mietin ja toitotin ääneen, että tämä ei tule muuttamaan minua yhtään! Että minusta ei tule mitään äityliä, vaan minä olen ikuisesti sama Monna, niin raskaana, äitinä kuin kaikissa muissakin jutuissa. En edes oikeastaan tiedä, miksi niin kovasti olin muutosta vastaan. Mitä siinä pelkäsin?

Liittyikö pelko ulkonäköön tai sen menettämiseen? Vai vaan luonteeseen?

Pelkäsin luultavasti niin ulknonäköön, kuin luonteeseenkin liittyviä asioita. Olin jotenkin kovin itsenäinen, uraa tekevä ja paljon treenaava, henkisesti vahva nainen. Pelkäsin kuitenkin siellä vahvuuteni alla jonkinlaista kontrollin menettämistä.

Kuitenkin nyt raskauden loppumetreillä ja tuon ihanan toimittajan esittämän kysymyksen myötä huomaan, että muutosta minussa todella on tapahtunut. Ja vaikka suurin muutos muille näkyykin jättimäisessä masupallossa, on se muutos itselleni tapahtunut pään sisällä.

Olin luullut olleeni itselleni jo kovin armollinen. Mutta vasta nyt huomaan, että moni ennen tärkeäksi luokittelemani tai kokemani asia on menettänyt arvoaan. Armollisuus oman ulkonäön, liikunnan ja syömisten kautta on kasvanut. Sillä ei ole enää merkitystä lähdenkö kauppaan meikittä tai onko minulla samat vaatteet useampana kertana saman viikon aikana päällä. Niinpä.

Syömisten kanssa olen ennenkin ollut sitä mieltä, että turhat ääripäät ei sovi minulle. Toki jotkin ruoka-aineet on sellaisia, joita on ollut pakko vältellä niiden aiheuttamien vatsakipujen vuoksi. Nyt olen huomannut, että ajattelen vielä avarammin. Ei se ole niin tarkkaa syönkö joskus tuotteita, joihin on lisätty sokeria eikä se ole niin tarkkaa jos ihan kaikki mitä turpaani pistän ole gluteenitonta tai maidotonta. Olen huomannut myös mahani siedättävän paremmin erilaisia ruokia.

Olen miettinyt, että miksi olen aiemmin niin kovasti halunnut pysyä tietyssä kunnossa fyysisesti. Olen tajunnut määritelleeni itselleni tietyn ulkonäön, jossa minun on pysyttävä – tai olen huono esimerkki asiakkailleni. Nyt olen kuitenkin ymmärtänyt, että ei se jos pt ei ole ihan täydessä tikissä 365 päivää vuodessa tarkoita sitä, etteikö hänen ammattitaitonsa olisi edelleen ihan yhtä hyvä.
Haluan toki päästä raskauden jälkeen takaisin hyvään kuntoon, mutta syy siihen on se, että haluan päästä taas harrastamaan akrobatiaa ja muita ihania lajeja. Ei se, että minun pitäisi näyttää joltain tietyltä tietyn ajan kuluessa synnytyksen jälkeen. Toki ulkonäkö edelleen merkitsee minulle – enkä halua homssuisena kulkea sinne tänne tai päästää itseäni rupsahtamaan. Fyysinen hyvinvointi on kuitenkin iso osa henkistä hyvinvointia – ainakin itselleni.

Jos voisi käyttää sanaa ”easy going” – olisi se aika kuvaava sana siitä miten näen itseni nyt. Ja sitä se ei todella ollut aiemmin. Tai oli hetkittäin, mutta ei läheskään aina.

Olen myös tullut itsevarmemmaksi. Jonkinlainen lempeys niin itseäni kuin muitakin kohtaan on lisääntynyt. Huomaan, että vaikkapa jotkin negatiiviset kommentoinnit ei oikeastaan enää hetkauta ollenkaan. Toki saatan hetkellisesti kiukustua jostain, mutta kuitenkin ymmärrys siitä, että meitä on täällä moneen junaan on vain kasvanut. Eikä niillä muilla junilla ole oikeastaan mitään merkitystä minulle. Kunhan pysyn oman junani kyydissä, jossa on minulle tärkeitä ihmisiä ja asioita kyydissä. <3 Ja vaikka välillä meinaisin tippua kyydistä, niin pääsen aina takaisin. Ei kaikkea tarvitse pystyä kontrolloimaan.

ps. Lauantaina 24.9 ilmestyvässä Iltalehden viikonloppunumerossa löytyy tämä haastattelu kuvineen päivineen. <3