Sain eräältä lukijalta muutama viikko sitten sähköpostia. Sen sisältö sai mut huokaisemaan todella syvään. Ja kyllä nousi kyyneleetkin silmiin. Lähettelimme hänen kanssaan sähköpostiviestejä muutamia kertoja ja lopuksi kysyin, saisinko jakaa hänen tarinansa blogissa. Hän vastasi, että saan.

Miksi haluan tämän jutun täällä jakaa, on siksi, että toivon edes jonkun kohtalotoverin lukevan tämän ja saavan tästä pontta omaan elämään. Saavan tsemppiä eteenpäin yrittämiseen ja itseensä uskomiseen. <3

En halua koko meiliä tänne laittaa, mutta laitan lainauksia siitä. Lukekaa tämä ensin ajatuksella läpi.

Olen ikäni ollut ylipainoinen, vaikka olen urheillut aikanaan kilpaakin. Kolme lasta ovat myös muokanneet vartaloani ei niin fitnesskuntoon kaikkine arpineen.
Nyt on kiloja karissut parikymmentä ja olen alkanut haaveilla taas vanhan harrastuksen uinnin, pyöräilyn ja juoksun yhdistämisestä. Sain synttärilahjaksi mieheltäni hienon motivaattorin, uuden sykemittarin jossa on sitten ominaisuuksia jopa liikaa tälläiselle tavispalleropyllerölle. Olin eilen suunnitellut meneväni uimaan, lapsen ollessa omissa harkoissa. Ja voi jestas minkä työn sain korvien välissä tehdä, että kehtasin laittaa sykemittarin uintiin mukaan! Tässä keväällä olen löytänyt taas ilon uinnista ja en ole enää välittänyt vaikka vähän virttyneessä kilpauikkarissa tissit ja selluliitit hölskyy. Olen vaan ajatellut, että jos jotakuta häiritsee niin katsokoon muualle tai hämmästyköön kuinka kovaa tommonen läski voi altaassa päästä. Mutta että tämmönen lyllerö laittaisi vielä sykemittarin ja esittäisi olevan joku pro? Noh, kuitenkin laitoin sen mittarin ja voi sitä hyvää oloa uinnin jälkeen! Mä tein sen ja olihan muuten hyvä treenikin! Ja siitä jäi muistoksi hienoja käppyröitä mittariin, joihin voi verrata tulevaa edistystä.

Aikaisemmin olen jo selättänyt kriisin pukea juoksutrikoot juoksulenkille (nehän ovat vain juoksijoille, eikä tämmöisille aloittelijoille), pyöräilytrikoot fillaroimaan jne. ja nyt sitten tämä uikkari+mittaritapaus. Pienin askelin kohti varmempaa itseä ja ehkä jopa sitä triathlonkisaa joskus tulevaisuudessa. Se, että lähden puolialastomana trikoissa kirmaamaan johonkin kisaan vaatii vielä korvien välissä extra paljon töitä.

On kamalan surullista, että erinäisten ulkonäkö- ja muidenkin paineiden alla niin moni väheksyy itseään, eikä pidä omaa vartaloaan tai omia taitojaan minkään arvoisena. Mutta tämä meili toi kuitenkin hymyn huulilleni. Kuinka hän uskalsi kaikkien pelkojen ja epäilyjen takaa pistää sen sykemittarin päälle ja mennä altaassa niin kovaa kuin pystyi. Ja ennen kaikkea, kuten meilissäkin luki, se olo itsensä ylittämisen jälkeen. Hän pystyi siihen.

Kenenkään ei pitäisi ajatella, että juoksutrikoot kuuluu vain tietynlaisille ihmisille, tai että sykemittaria ei voisi käyttää ellei olisi pro-urheilija. Kenenkään ei pitäisi ajatella olevansa ”vain” tällainen tai tuollainen. Pitäisi uskoa itseensä ja tehdä niitä asioita joita rakastaa. Välittämättä muiden katseista tai mielipiteistä.

Tämä lukijani otti yhteyttä kirjoitukseni Mitä muut ajattelevat sinusta? jälkeen. Hän oli saanut lisää uskallusta lähteä kohti sitä omaa haavettaan vielä joku päivä, eli triathlonia.
Tämä on oikeastaan parasta palautetta mitä voin lukijoiltani saada, että joku kirjoitukseni saa sen viimeisenkin pienen pelon rippeen karisemaan ja yrittämään kohti omia unelmia. Ja ennen kaikkea USKOMAAN ITSEENSÄ. <3

Mukavaa vappua kaikille! <3 Pitäkää lippu korkealla ja uskokaa itseenne!! <3

Miten olen voinut ensimmäiset kolme kuukautta? No ihan pirun huonosti. Mutta nyt kun ollaan jo viikolla 13+ on olon kanssa tapahtunut keinahdus parempaan. On jopa päiviä, että ei ole hetkeäkään huono olo. 😀

Varmasti ensimmäinen raskausoireeni oli rintojen kova kipu ja aristus. Sen jälkeen alkoi kova pahoinvointi. Olin vuoteen omana koko raskausviikon 7. Eikä se olo sittenkään helpottanut, mutta oli pakko palata töihin, kun ei tässä mitkään sairaslomat pyöri yrittäjällä.

Alkuraskaus ei siis ole ollut ihan vain ruusuilla tanssimista tässä osoitteessa. Iltaisin maha on ollut todella turvonnut, moni ruoka etoo ja väsymys on ollut ihan järjetön. Oma treenaaminen on jäänyt todella todella vähäiseksi, mutta olen antanut sen itselleni anteeksi. Sillä jos oksettaa ja väsyttää, ei voi mennä salille. 😀

Painoa ei treenamattomuudesta huolimatta ole kertynyt tämän ensimmäisen kolmanneksen aikana kuin 1,5kg. Ja olen siihen tottakai hyvin tyytyväinen, sillä treenamattomuudella ja vähän eri tavoin syömisellä olisi voinut jo raskauden alkuun kerätä useamman rasvakilon.

Paino ei kuitenkaan ole ollut mulla ensimmäisenä mielessä. Vaan se, että pystyn syömään tarpeeksi, että vauva saa energiaa. Ja se, että lepään tarpeeksi, kun keho nyt sitä vaatii. Herkkuja en ole syönyt enempää kuin ennen raskautta, oikeastaan ehkä jopa hieman vähemmän. Pahoinvointini vuoksi karkit ei ole houkuttanut. Hedelmät ja tomaatti on ollut sellainen mitä on mennyt paljon. 😀

Niinä pahimpina oloina tosiaan mandariini, omena ja tomaatti maistui. Ostin mehukeittoja (ihan sokerillisia) ja yritin saada jotain edes alas. Punainen liha ällötti, kana ällötti, lohi oli oikeastaan ainoa mitä pystyin syömään. Oli pakko ottaa rautatabletit käyttöön, koska vähäisen lihansyönnin vuoksi raudansaanti oli tiukilla. Pahoinvointia helpottamaan join aamuisin ison lasin vettä, johon puristin sitruunan. Koska se puhdistaa kehoa.

Kävin ystäväni luona osteopatiahoidossa silloin kun pahoinvointi oli kovinta ja sen jälkeen olo helpottui. Sen hoidon jälkeen pääsin takaisin töihin. Hoidon jälkeen pahoinvointi ei tullut enää niin kovana takaisin, mutta iltapäivisin ja iltaisin silti olin aikalailla poissa pelistä. Pala kurkussa ja turvonnut maha, niin väsynyt olo että nukkumaan menin klo 20.30 monena iltana.

Nyt olo on helpottanut ja sitä myötä myös mieli virkistynyt. On ollut ihana taas päästä ohjaamaan tunteja ja vetämään treenejä omille asiakkaille. On hullua huomata miten paljon fyysinen olo vaikuttaa myös mielialaan. Kun olo on hyvä ja energinen, tuntuu mielialakin olevan sata kertaa korkeammalla. Kun taas olo on kamala ja väsyttää niin paljon, että tekisi mieli vaan nukkua päivät ja yöt läpeensä, mielialakin painuu alas.

Varsinkin ne ololtaan pahimmat viikot oli myös henkisesti raskaimpia. Mietin, että voi kamala mitähän nyt on tullut tehtyä ja onko musta äidiksi ja miten rahatkin riittää ja miksi yrittäjän äitiyspäivärahat on niin p**seestä ja voi ei jos tälle vauvalle tapahtuu jotain ja mitä jos se ei olekaan terve jne jne…

Pelot taitaa seurata monilla koko raskauden läpi. Ensin pelätään sitä, että onko sikiö siellä kohdun sisällä, tuleeko keskenmeno tai onko niskapoimuturvotusta. Kun ne kriittisimmät 12 viikkoa on takana ja pieni vauva näkyy ultrassa, eikä niskapoimukaan ole turvonnut voi huokaista hetkeksi. Mutta sitten alkaakin pelottamaan, että mitä jos tuleekin myöhäinen keskenmeno tai entä jos yhtäkkiä sydänäänet vain lakkaavat ja mitä jos rakenneultrassa näkyykin jotain poikkeavaa.

Olen kuitenkin yrittänyt hillitä näitä pelkoja ja nauttia nyt kun olo on parempi. Ja toisaalta, kun sen muistaisin aina ettei ne pelot auta mitään. Nyt koitan elää päivä kerrallaan ja olla vain onnellinen, enkä pelätä.

Onko siellä muita odottavia pelkääjiä? 😉 <3