Se on se aika kun Monna treenaa-blogi on ollut pystyssä! Ajatelkaapas sitä!

Tuo kuva on ensimmäisistä postauksistani kesältä 2012. Juuri kun olin valmistunut personal traineriksi. Kun mietin tuota aikaa, siitä tuntuu olevan tosi kauan.

Kun selailin vanhoja postauksia, jotenkin ihan vähän hävetti. 😀 Tai tuli sellainen olo, että olisi tehnyt mieli paijata silloista Monnaa päähän ja sanoa jotain kannustavaa. Voi ettien että. Kyllä sitä tuli laitettua itsensä likoon ihan satasella. Nyt kun mietin, oikein puskin itseni alttiiksi sille p**kapuheelle, jota silloin sain kuulla niin tuntemattomilta kuin tutuiltakin. Otin kuvia edestä ja takaa ja olin niin jumalattoman innoissani tästä kaikesta uudesta. Uusi työ, uusi ammatti, uusi blogi, uudet elämäntavat, jnejne.. Pursusin sitä fiilistä niin kovaa, että en osannut sensuroida edes henkisen hyvinvointini vuoksi.

Yksi ensimmäisistä bannereistani. <3

Olin niin korvia huumaavassa endorfiinryöpyissä koko ajan, että hyvä kun housuissani pysyin. Enkä ihan koko ajan pysynytkään. 😀 Ehkä pari vatsakuvaa vähemmän tai pari belfietä vähemmän olisi riittänyt. Mutta toisaalta, hittoakos sitä mitään katumaan tai häpeämään. Enpä ole ennenkään mitään tekemääni katunut. Se endorfiini ja riemu tätä kaikkea kohtaan on päivä päivältä vienyt eteenpäin.

No jos nyt vähän voi olla silleen, että OMG!! 😀

Siinä se on. Mun maha 30.4.2013

Yhden ystäväni kanssa meni jopa välit poikki, koska hän ei enää jaksanut katsoa vatsakuviani. No ehkä se ystävyys ei ihan vaan sitten siihen kaatunut. Tai varmasti siellä taustalla oli jotain muutakin kaihertamassa.

Muistan myös kuinka eräs miespuolinen entinen ”kollega” haukkui minua ystävälleni. Naureskeli, että miten hitossa se Monna kehtaa laittaa tollasta matskua nettiin. Vielä muka ammattilainen liikunassa..

Jotenkin kuitenkin tuo mikään ei saanut mua pysähtymään. Samalla tavalla mä pistin vatsakuvia nettiin ja kirjoitin siitä, että en tykkää syödä aamupalaa ja kuinka kävin bilettämässä. Niin. Kerroin ihan kaikesta mitä tein, enkä sensuroinut.

Ja jotenkin sitä sitten kuukausien rullatessa eteenpäin se vatsakin sieltä kapeni ja kroppa alkoi olemaan enemmän treenatun, kuin sohvaperunan näköinen. Sitten alkoikin reisieni haukkuminen. Näytin mieheltä, eikä ollut enää kuulemma mitään järkeä treenata jalkoja, jollen halunnut muuttua kokonaan miehen näköiseksi.

No jatkoinpa kumminkin. 😉
Se on hassua, sillä blogin kirjoittamisen myötä olen oppinut itsestäni kokonaan uuden puolen – periksiantamattomuuden. Olin pitänyt itseäni luovuttajana, sellaisena etten varmasti ainakaan toistamiseen tekisi jotain josta saattaisin saada haukkuja niskaan. Etten varmana haluaisi asettaa itseäni oikein tarjottimelle, että tässä nyt olen – kiusatkaa!

Treenaaminen omalla tyylilläni oli jotain sellaista, mikä loi uskoa itseeni ihan mielettömästi. Kun onnistuin, tunsin itseni ihan voittajaksi. Yksinäni siellä Mäkelänrinteen katsomossa. Hihkuin. Kirjoitin taas blogiin, sain innostavia ja iloisia kommentteja – joku kertoi motivoituneensa blogistani niin, että uusi liikuntaharrastus oli alkanut. Joku toinen pisti yksityisviestiä ja kertoi saavansa uskomattoman paljon tsemppiä ja uskoa itseensä lukemalla kirjoituksiani.

Ja kirjoitin lisää. Kohta olen kirjoittanut neljä vuotta. Välillä itsestäni tuntuu siltä, että mikään ei ole muuttunut. Että kirjoitan niistä samoista jutuista edelleen, miten ihmiset jaksaa niitä vieläkin lukea?! Välillä taas huomaan, että olen kirjoittajanakin muuttunut. Vuosien myötä.

Koko seinän kokonen minä.. 😉

Välissä kirjoitin blogia Fit-lehden alla. Mutta tulin reilun puolen vuoden päästä maitojunalla takaisin FitFashionille. Täällä minun on ollut aina hyvä olla. 🙂

Vielä ajattelin kirjoittaa blogia paljon. Vieläkö teitä kiinnostaa lukea? 😉
Postausideoita saa antaa kommenttiboksiin!! <3
Kiitos rakkaat lukijat! Ilman teitä tätä ei olisi! <3

Tukipilarini <3

”Riippuvuuden vaikutus elämään vaihtelee hyödyllisestä ja elämää
ylläpitävästä terveestä riippuvuudesta
haitalliseen riippuvuussairauteen.”

***

Mietittiin tuossa jokin aika sitten mieheni kanssa, että ollaanko me oltu riippuvaisia joskus jostain elämämme aikana. Piti miettiä ihan tosi tarkasti, että miten on asian laita. Tulin siihen tulokseen, että en ole ollut. Tai niin ainakin väitin itselleni.

Riippuvuus on toki aika iso sana, mutta toisaalta siihen on helppo sortua. Monestihan me ihmiset olemme jollain tapaa riippuvaisia asioista. Mutta sitten onkin se raja, onko se tervettä ja hyödyllistä riippuvuutta vai onko se sairaus, joka rajoittaa elämää. Se voi olla hiuksenhieno raja. Usein ajatellaan, että riippuvuutta tunnetaan jotain ainetta kohtaan. Vaikkapa alkoholia, tupakkaa tai huumeita. Mutta riippuvuutta voi tuntea niin montaa asiaa kohtaan. Voi olla riippuvainen huomiosta, liikunnasta, somesta, seksistä, pelaamisesta jne..

Mielestäni se, että jos jokin asia vaikeuttaa ja haittaa jollain tapaa normaalia arkea, ei enää ole tervettä riippuvuutta. Kun mietin omaa treenaamistani pari vuotta taaksepäin, jolloin olin juuri päässyt treenin makuun oikeasti – ettei se enää ollut pakkopullaa – tuntuu määrät ehkä aika isoilta. Olinko silloin kääntänyt juhlimiskierteen treenaamiskierteeksi? Mutta oliko se riippuvuutta? En tiedä.

Joka tapauksessa silloin 2013 treenasin joillain viikoilla jopa kymmenen kertaa. Se ei näin jälkeenpäin katsottuna ole mielestäni normaalimäärä ihan tavalliselle treenaajalle. Eri asia on urheilijat, jotka treenaavat lajikohtaisesti, treenejä voi olla arkisin päivässä kahdet ja viikonloppunakin vielä. Mutta omaksi huvikseen treenaaminen yli kymmenen kertaa viikossa on määrällisesti todella paljon. Mietinkin nyt, että miten aika on riittänyt.

Jouduinko silloin kieltäytymään jostain kivasta jutusta sen vuoksi, että olin menossa salille? Oliko mieheni yksin kotona odottamassa, kun olin taas treenaamassa? Vai treenasiko hänkin niin paljon, että se tuntui itsellekin sopivalta määrältä? Oliko kaikki ystäväni siihen aikaan himotreenaajia ja siksi ei herännyt pienintäkään kysymystä, onko tämä ihan ok?

Jos ihan rehellisesti katson tuota meininkiäni tuolloin, voin sanoa ettei se haitallinen riippuvuus treenaamista kohtaan ainakaan kovin kaukana ollut. Nyt treennaan noin viisi kertaa viikossa ja sekin on kohtuullisen paljon. 🙂 Mutta aikaa jää silti paljon muuhunkin.

Oletteko te huomanneet omassa tai jonkun ystävän, läheisen, kaverin käytöksessä riippuvuutta jotain asiaa kohtaan? Voiko siitä sanoa toiselle? Entä jos se onkin ihan hallinnassa, eikä se haittaa elämää mitenkään?

Tällaisia pohdintoja täällä tällä kertaa. 😀

***

Aurinkoista sunnuntaita!! <3