Hurjaa kuinka aika juoksee! Huomenna, 6.helmikuuta tulee kolme kuukautta synnytyksestä, kolme kuukautta pienen tyttäremme syntymästä.

Koko synnytys tuntuu kaukaiselta asialta, jotenkin vähän jopa sellaiselta, että se ei ole tapahtunut minulle. Nyt näin pidemmän ajan päästä siitä, tuntuu koko synnytys paljon rankemmalta kokemukselta mitä silloin heti sen jälkeen. Nyt kun olen lukenut omaa Synnytyskertomusta jälkikäteen, on kylmät väreet kulkenut pitkin selkäpiitä ja kyynelkin noussut silmään. Olemme myös Tuukan kanssa puhuneet, että mitä jos kaikki ei olisikaan mennyt hyvin. Jos lääkäri ei olisi päättänyt tehdä minulle kiireellistä sektiota ja olisin alkanut ponnistamaan alakautta, olisiko pieni tyttäremme selvinnyt. 🙁 No, eihän tällaisia kannata miettiä jälkikäteen.

Muutaman tunnin ikäinen tyttö VS. Melkein 3kk vanha tyttö <3

Kun mietin ihan ensimmäisiä päiviä kotona vauvan kanssa, se tuntuu edelleen aika sumuiselta ajalta. Se oli oikeastaan jonkinlaista selviytymistä vain vuorokaudesta toiseen. Sitä, että jotenkin todella epävarmana ja myös pelokkaana mietti miten sitä osaakaan hoitaa pientä vauvaa oikein. Kuitenkin aika pian varmuus vanhempana niin minulla kuin Tuukallakin alkoi vain jotenkin automaattisesti kasvaa. Sitä vaan jotenkin osasi käsitellä vauvaa, pitää päätä tuettuna ja pestä peppua oikein. 😉

Kun katson kuvia itsestäni tuolta ensimmäisiltä päiviltä, ne kuvat vähän itkettää. Tulee todella konkreettisesti mieleen se kokonaisvaltainen ihmeellinen olo mikä itsellä silloin oli, niin henkisesti kuin fyysisesti. Koko kroppa oli sekaisin siitä isosta operaatiosta, jonka jokainen nainen kokee synnyttäessään. Joko alateitse tai sektiolla. Yhtäkkiä masussa ei ollutkaan enää sisällä pientä vauvaa, vaan se oli siinä sylissä. Kroppa tuntui vieraalta, sektiohaava tulehtui, äitiys pelotti, huoli vauvasta oli suuri, kroppa oli kipeä. Kun koin vielä sen babybluesinkin, niin ei kyllä helpoimmalla päässyt ensimmäisestä kahdesta viikosta.

Nyt kolme kuukautta on mennyt. Äitiys ei enää pelota, vauva on maailman ihanin ja ihan se terävin kärki huolelta on pois. Toki äitiyteen kai liittyy jonkinlainen huoli jatkuvasti.. 😉 Huolen aihe vain muuttaa muotoaan.. 😀 Kroppa on palautunut todella mukavasti, keskivartalossa on vielä löysää nahkaa ja vatsalihasten palautuminenkin on vielä kesken. Mutta on ollut ihana huomata miten naisen vartalo palautuu kuitenkin ihan itsestään hyvin pitkälle.

Itselläni tuli raskauden aikana reilu 20kg painoa lisää. Maha venyi todella isoksi ja sen vuoksi tietysti vatsan palautuminenkin kestää. Vaikka raskauskilot on melkein kokonaan karisseet, ei vatsanahka tule perässä yhtä tiukkaan tahtiin. 😀 Joka tapauksessa on ihana fiilis, kun vanhat vaatteet mahtuvat päälle ja kroppa muutenkin alkaa tuntumaan taas ns. normaalilta. Itselleni normaalilta.

15kg tippui raskauskiloista aikalailla ensimmäisen kahden viikon aikana. Loput 5-6kg jäi sitten vähän tiukemmin kiinni. 😉 Ja kun joulukuun ajan maistui herkku jos toinenkin päivittäin, ei ne kilot tietystikään mihinkään olleet lähdössä. En kuitenkaan halunnut yhtään stressata mistään kiloista tuolloin. Halusin opetella uutta elämää rakkaan vauvamme kanssa. Halusin antaa itselleni aikaa ja olla armollinen vartalolleni. Kun mieleni teki suklaata, kävin sitä ostamassa.

Tammikuun 9.pvä aloitin meidän Muutos-valmennuksen, muiden asiakkaiden mukana. 🙂 Tässä postauksessa kerroinkin miten oli ensimmäinen viikko valmennuksessa sujunut. Nyt valmennusta on kestänyt jo kolme viikkoa ja painoa on tippunut yhteensä 2,6kg. Edelleen tiukinta tekee säännöllisistä syömisistä kiinnipitäminen. Jollei ruoka tai välipala ole valmiina, on pienen vauvan kanssa säännöllisyydestä vaikeampi pitää kiinni. Sen olen oppinut.

Myös treenaminen on vaikeampaa. Kotitreenejä voi tehdä, mutta tosiaan kuten johonkin postaukseen kirjoitin – ei sitä aikaa aina ole siihenkään. Pikkuvauvan kanssa se ihan normaali arkielämä on vaan yllättävän aikaavievää. Se on sellainen juttu, jonka oikeasti tajuaa vasta sitten kun on se vauva siinä elämässä mukana. Huomaan, että ennen on tullut pohdittua ja hämmästeltyä, että miten muka sen yhden tunnin ottaminen vaikka päivittäin treenaamiselle on jotenkin muka vaikeaa.. 😉 No, se vain on.

Mutta onneksi kuitenkin olen myös ehtinyt treenaamaan, joko kotona tai salilla. Treeniin palaaminen on ollut iso henkireikä. Kovia treenejä en vielä ole tehnyt, enkä halua tehdä ennen kuin kroppa on täysin palautunut. Ja siihen voi mennä vielä useampi kuukausi. Tällä viikolla aloitin osteopaatti Sara Lexmondin ”Back on track” -kurssilla, joka on tarkoitettu synnytyksestä palautumiseen. Se kestää 7 viikkoa ja sinä aikana olisi tarkoitus saada lantionpohjan lihakset parempaan kuosiin. 🙂 Eli lähemmäs sitä tilannetta, että voi taas joskus alkaa tekemään suoria vatsalihaksia ja niitä kovempia treenejä.

Jotenkin tämä kolme kuukautta on opettanut ihan hurjan paljon. Niin itsestä, Tuukasta, meidän parisuhteesta, kuin tietysti vauvasta ja vanhemmuudesta. Kyllä se ihan oikeasti niin vain menee, että pikkuvauva säätelee elämää ja sitä arjen rytmiä. Eikä se ole yhtään huono asia. 🙂 Jos kuitenkin on ajatellut, (kuten minä aiemmin) että pikkuvauvan kanssa elämä jatkuu ihan samanlaisena kuin ennenkin, niin se voi olla ettei se kuitenkaan ihan niin mene. 😉

Päätin tuossa jokunen aika sitten, että työt saa suuremmilta osin odottaa vielä syksyyn asti. Jatkan äitiyslomaa sinne asti, kun vanhempainraha pyörii – eli syksyyn. Olin aiemmin miettinyt, että tässä vuoden alussa jo palaisin töihin parina päivänä/iltana viikossa. Että ottaisin asiakkaan sinne, toisen tänne. Mutta nyt olen päättänyt, että haluan olla Emman kanssa kotona vielä koko kevään ja kesän. <3 On se niin ainutlaatuista ja ihanaa aikaa. Töitä ehtii tekemään sitten taas myöhemmin.

Vaikka päivä päivältä Emma kasvaa ja voimistuu, tulee silti tilanteita, kun äiti ja iskä meinaa molemmat saada slaagin. 🙁 Kuten toissayönä, kun klo 05 Emma ei meinannut saada happea. Kakoili vaan pää punaiseina. Onneksi pari napakka taputusta lapaluiden väliin ja pystyasennossa pitäminen laukaisi tilanteen ja pieni sai köhittyä limaa kurkusta pois. Lääkäriin jouduttiin lähtemään lauantaina illalla, kuume nousi ja pikkuinen oli vielä tukkoisempi. Toivottavasti menee pian ohi. 🙁

***

Ihanaa sunnuntaita kaikille! <3

* sis.mainoslinkin

Me käytiin Emman kanssa tiistaina Hatsolon kirjan ”Elämä breikkarin silmin” julkkareissa. Pistettiin parhaat plääkät jalkaan ja lähdettiin Emman ensimmäisiin julkkareihin. Kirja kertoo mm. unelmien tavoittelemisesta ja siitä, että aina pitää luottaa ja uskoa itseensä. Olen niin samaa mieltä! Kaikki lähtee siitä, että itsearvostus on kunnossa. Jos ei itse usko itseensä, ei kukaan muukaan usko. Odotan kovasti, että pääsen tämän kirjan kimppuun.

Juttelin julkkareissa vanhojen tuttujen ja uusien tuttavuuksien kanssa tärkeistä asioista, kuten epämukavuusalueelle astumisesta, vanhemmuudesta ja negatiivisesta kommentoinnista. Oli hauska kuulla ihmisten mielipiteitä näistä asioista ja huomata mm. se, kuinka kaikkia hämmästytti negatiivisen energian määrä sosiaalisessa mediassa. Kuulin myös Suomi24:n takana olevalta henkilöltä, että klo 03 on pahimmat paskamyrskyt yleensä käynnissä. 😉

Pohdin näitä asioita myös kotiin ajellessa.

Itselleni epämukavuusalueelle astuminen tapahtui tänään äitiyden puitteissa. Olin aina ajatellut, että sitten jos minulla joskus on lapsia – tällaisiin tilaisuuksiin menen yksin. Nyt olin julkkareissa ainoa, jolla oli lapsi mukana. Julkkareihin ajellessa jännitin, miten Emma jaksaa olla. Kuitenkin halusin Emman ottaa mukaan, vaikka Tuukka olisikin ollut kotona ja olisin voinut hyvin jättää Emman kotiin. Halusin voittaa pelkoni ja mennä paikalle vauvan kanssa. Mitä sitten jos Emma olisi alkanut itkemään kesken Hatsolon puheen tai olisi muuten vain ollut huonolla tuulella? Varmasti kaikki olisivat tilanteen ymmärtäneet. Emma nökötti julkkareiden ajan sylissä, eikä pienintäkään kitinää ollut ilmassa. Hän nautti ihmisistä ja niin nautin minäkin.

Mietin myös kotimatkalla taas kerran sitä, kuinka paljon negatiivisuutta on. Miksi niin usein negatiivinen palaute sanotaan ääneen ja positiivinen jätetään sanomatta? Miksi ihmiset voivat nykyään niin huonosti? Ja edelleen hämmästelen sitä, auttaako sen paskakommentin kirjoittaminen sen kirjoittajaa oikeasti?! En usko. Olen ennenkin puhunut sen puolesta, että hyvyyttä pitää jakaa. Positiivisuus luo positiivisuutta. Jos jotkut voi pahoin, ei siihen kelkkaan kannata hypätä mukaan. Aionkin pitää omasta positiivisesta energiastani täysillä kiinni ja jakaa iloa niin paljon ympärille kuin ikinä vain osaan.

Aion opettaa tyttärellemme positiivisuuden sanoman ja sen, että itseensä pitää uskoa. Niillä kahdella asialla pääsee niin pitkälle! 

Tapasin tänään kaksi uutta ihmistä. Toinen heistä tuli esittelemään itsensä minulle, koska kertoi seuraavansa blogiani. Juteltiin hetki. Hänestä huokui positiivinen energia. Hän hymyili ja jakoi positiivisuutta. Tapasin myös toisen ihmisen julkkareiden jälkeen toisaaalla, hän ei katsonut silmiin kätellessä ja käänsi selän minulle heti. Hänestä ei huokunut positiivinen energia.
Nämä kaksi tapaamista parin tunnin sisään näytti taas sen, kuinka positiivisuus tuo positiivisuutta. Hyvä luo hyvää. Se, että katsoo toista silmiin ja hymyilee on hienoa.

Olen varma, että keskittymällä hyvään ja välttelemällä pahaa, saa elämästä niin paljon enemmän irti! Jakamalla positiivisuutta ympärilleen, tekee hyvää niin itselleen kuin toisille!

***

Kuvissa olevat Adidakset TÄÄLTÄ!

Samankaltaisia SuperStareja myös nämä:

•  Adidas Super Star
• Adidas Super Star – Metal Toe

***

PUS!