Onnellisuuden tavoittelu mennyt liian pitkälle?
7Mä kannustan ihmisiä ottamaan rohkeasti askelia kohti omia unelmia. Uskaltaa hypätä ehkä vähän pelottavankin askeleen eteenpäin ja tehdä omien unelmiensa saavuttamiseksi töitä.
Mutta! Onko se unelmien tavoittelu ja jahtaaminen menny jotenkin jo liian pitkälle? Koko ajan vaan jahdataan unelmia 24 / 7 ja ei ehkä sitten muisteta tai ehditä siinä jahtaamisen tiimellyksessä nähdä sitä mitä kaikkea on jo nyt. Mikä kaikki on jo nyt hyvin.
Tiedättekö kun musta tuntuu, että nykyään on vain trendikästä olla koko ajan saavuttamassa jotakin niistä unelmistansa. Mitä sitten kun se unelma saavutetaan? Kun on jahdannut ja sitten saavuttanut, onko sen jälkeen onnellinen? Mä uskon, että monilla käy niin ettei se onnellisuus alakaan sormia napsauttamalla jahtauksen päätteeksi. Sitten pitääkin keksiä joku uusi unelma ja aloittaa taas jahtaaminen.
Mun mielestä on super mahtavaa, että ihmiset on alkaneet enenevissä määrin keskittymään onnellisuuteen. Miettimään mikä tekee onnelliseksi, hyppäämään ehkä sieltä oravanpyörästä pois ja tehdä jotain muuta, sitä mikä tekee just ittensä onnelliseks. On myös tosi hyvä, että omia tunteita ja tarpeita osataan ehkä kuunnella nykyään enemmän.
Mä mietin, että mulla on nyt tosi onnellinen olo. Oon aika väsynyt, mutta kaikki on silti tosi hyvin. Meillä on vieläkin muuttolaatikoita purkamatta, mutta sekin on ihan ok. Mulle onnea tuo tällä hetkellä sellaiset illat, kun mennään vaikka koko perheen voimin saunaan ja sitten keitetään nakkeja. Istutaan olkkarissa ja katotaan kun meiän touhutaapero juoksee ympäri ja käkättää. Mulle onnea tuo se hetki, kun taapero nukahtaa ja itse saa istua sohvalle pitkän päivän päätteeksi. Rapsuttaa koiria ja jutella miehen kanssa edes pari lausetta niin, että joku ei keskeytä.
Kun mä jahtasin unelmaani, oli se unelma tämä mitä mulla on nyt. Mun unelma oli elättää itteni yrittäjänä ja tehdä etätöitä kotoa käsin. Hiljaisessa ja tilavassa kodissa, jossa on perhe. Mä tavoittelin unelmaa ja onnellisuutta muutaman vuoden kestäneen matkan verran. Ja se kannatti! 🙂 Välillä unohtui nauttia siitä mitä jo on, mutta tän unelmien tavoittelumatkan aikana pysähdyin myös monta kertaa miettimään miten siistejä juttuja on jo tapahtunut!
En tiedä onko onnellisuuden tavoittelu tai unelmien jahtaaminen mennyt liian pitkälle? Ei varmasti. Parastahan se on, jos on unelmia ja haluaa olla onnellinen! 🙂 Kunhan siinä vaan sen jahtaamisen lomassa sitten muistaa nauttia ja iloita myös niistä askeleista matkan varrella.
Vai mitä te ootte tästä asiasta mieltä?
Mikä tekee teidän onnelliseksi?
Äidin tyttö. Edelleen.
Meillä asustaa täällä kotona aikamoinen äidin tyttö. Edelleen. 😀 Kirjoitin kesäkuussa 2017 postauksen otsikolla Äidin tyttö, luin tekstin juuri läpi ja oikeastaan kaikki pitää edelleen paikaansa. Paitsi se, että en usko tämän olevan enää mikään vaihe. 😉
Jos kotona on sekä iskä, että äiti yht’aikaa on äiti 98% ajasta se ykkösvaihtoehto. Tuukka aina naureskeleekin, kun Emma oikein juoksee mun perässä ympäri kotia. Mutta kyllä mä huomaan, että Tuukkaa myös vähän harmittaa, kun monissa tilanteissa seuraksi kelpais vaan äiti. Oikeastihan kelpaa kyllä 100% molemmat, mutta jos äiti on näkyvillä, on sen kanssa saatava olla. 😉 Nyt ihan lähiviikkoina on alkanut olemaan sellaista, että Emma saattaakin mennä ensin iskän luo ja mä jään itsekseni istuskelemaan. Se on aika ihana juttu.
Meillä alkoi tällä viikolla Emman päiväkodissa tutustumisjakso. Ollaan oltu joka päivä aamupäivän ajan siellä. Emma menee reippaasti muiden lasten luokse ja on tosi kiinnostunut muista lapsista ja uusista leluista. Mä oon ollut päiväkodissa kahtena päivänä ja Tuukka yhtenä ja tänään toisena. Kaks ekaa päivää oltiin koko aamupäivä yhdessä, kahtena seuraavana päivänä jätettiin Emma päiväkotiin hetkeksi ilman meitä.
Päiväkodin johtaja sanoi, että oli ekana päivänä huomannut Emman olevan tosi sosiaalinen lapsi. Mutta sitten kuitenkin huomannut, että on tosi kiinni meissä vanhemmissa. Hän sanoikin, että Emman tapaus ei ookkaan ihan niin yksinkertainen. 😀 Sosiaalista käytöstä on, jos äiti tai iskä on läsnä. Muussa tapauksessa ujostuttaa. Kun Emma jäi päiväkotiin keskiviikkona ekan kerran hetkeksi yksin, oli hän pieni raukka itkeskellyt siellä melkein koko tunnin kun olin poissa. (tähän sellainen särkyneen sydämen kuva)
Luulenpa vaan, että tää äidin tyttö ei tuu ainakaan lähiaikoina hirveästi vähentämään äidin perässä juoksemista. Päiväkodin aloittaminen varmasti vaan lisää vanhempien kaipuuta ja sellaista halipulaa. Ja niin saakin. Mä mielelläni halaan ja pidän sylissä. Mutta mä toivon, että iskäkin sais halata ja pitää sylissä. <3
Mä myös toivon, että jossain vaiheessa tulis sellainen hetki, kun Emma ei enää ala itkemään jos meen vessaan tai suihkuun tai yläkertaan käymään. Tai että saisin istua vaikka välillä sohvalla ja katsoa telkkaria ja Emma vois leikkiä omia leikkejä siinä vieressä. Ilman, että mun pitää istua n.10cm päässä ja katsoa kun hän leikkii. 😀
***
Onko siellä muita äidin tyttöjä tai poikia?