Hurjaa kuinka aika juoksee! Huomenna, 6.helmikuuta tulee kolme kuukautta synnytyksestä, kolme kuukautta pienen tyttäremme syntymästä.

Koko synnytys tuntuu kaukaiselta asialta, jotenkin vähän jopa sellaiselta, että se ei ole tapahtunut minulle. Nyt näin pidemmän ajan päästä siitä, tuntuu koko synnytys paljon rankemmalta kokemukselta mitä silloin heti sen jälkeen. Nyt kun olen lukenut omaa Synnytyskertomusta jälkikäteen, on kylmät väreet kulkenut pitkin selkäpiitä ja kyynelkin noussut silmään. Olemme myös Tuukan kanssa puhuneet, että mitä jos kaikki ei olisikaan mennyt hyvin. Jos lääkäri ei olisi päättänyt tehdä minulle kiireellistä sektiota ja olisin alkanut ponnistamaan alakautta, olisiko pieni tyttäremme selvinnyt. 🙁 No, eihän tällaisia kannata miettiä jälkikäteen.

Muutaman tunnin ikäinen tyttö VS. Melkein 3kk vanha tyttö <3

Kun mietin ihan ensimmäisiä päiviä kotona vauvan kanssa, se tuntuu edelleen aika sumuiselta ajalta. Se oli oikeastaan jonkinlaista selviytymistä vain vuorokaudesta toiseen. Sitä, että jotenkin todella epävarmana ja myös pelokkaana mietti miten sitä osaakaan hoitaa pientä vauvaa oikein. Kuitenkin aika pian varmuus vanhempana niin minulla kuin Tuukallakin alkoi vain jotenkin automaattisesti kasvaa. Sitä vaan jotenkin osasi käsitellä vauvaa, pitää päätä tuettuna ja pestä peppua oikein. 😉

Kun katson kuvia itsestäni tuolta ensimmäisiltä päiviltä, ne kuvat vähän itkettää. Tulee todella konkreettisesti mieleen se kokonaisvaltainen ihmeellinen olo mikä itsellä silloin oli, niin henkisesti kuin fyysisesti. Koko kroppa oli sekaisin siitä isosta operaatiosta, jonka jokainen nainen kokee synnyttäessään. Joko alateitse tai sektiolla. Yhtäkkiä masussa ei ollutkaan enää sisällä pientä vauvaa, vaan se oli siinä sylissä. Kroppa tuntui vieraalta, sektiohaava tulehtui, äitiys pelotti, huoli vauvasta oli suuri, kroppa oli kipeä. Kun koin vielä sen babybluesinkin, niin ei kyllä helpoimmalla päässyt ensimmäisestä kahdesta viikosta.

Nyt kolme kuukautta on mennyt. Äitiys ei enää pelota, vauva on maailman ihanin ja ihan se terävin kärki huolelta on pois. Toki äitiyteen kai liittyy jonkinlainen huoli jatkuvasti.. 😉 Huolen aihe vain muuttaa muotoaan.. 😀 Kroppa on palautunut todella mukavasti, keskivartalossa on vielä löysää nahkaa ja vatsalihasten palautuminenkin on vielä kesken. Mutta on ollut ihana huomata miten naisen vartalo palautuu kuitenkin ihan itsestään hyvin pitkälle.

Itselläni tuli raskauden aikana reilu 20kg painoa lisää. Maha venyi todella isoksi ja sen vuoksi tietysti vatsan palautuminenkin kestää. Vaikka raskauskilot on melkein kokonaan karisseet, ei vatsanahka tule perässä yhtä tiukkaan tahtiin. 😀 Joka tapauksessa on ihana fiilis, kun vanhat vaatteet mahtuvat päälle ja kroppa muutenkin alkaa tuntumaan taas ns. normaalilta. Itselleni normaalilta.

15kg tippui raskauskiloista aikalailla ensimmäisen kahden viikon aikana. Loput 5-6kg jäi sitten vähän tiukemmin kiinni. 😉 Ja kun joulukuun ajan maistui herkku jos toinenkin päivittäin, ei ne kilot tietystikään mihinkään olleet lähdössä. En kuitenkaan halunnut yhtään stressata mistään kiloista tuolloin. Halusin opetella uutta elämää rakkaan vauvamme kanssa. Halusin antaa itselleni aikaa ja olla armollinen vartalolleni. Kun mieleni teki suklaata, kävin sitä ostamassa.

Tammikuun 9.pvä aloitin meidän Muutos-valmennuksen, muiden asiakkaiden mukana. 🙂 Tässä postauksessa kerroinkin miten oli ensimmäinen viikko valmennuksessa sujunut. Nyt valmennusta on kestänyt jo kolme viikkoa ja painoa on tippunut yhteensä 2,6kg. Edelleen tiukinta tekee säännöllisistä syömisistä kiinnipitäminen. Jollei ruoka tai välipala ole valmiina, on pienen vauvan kanssa säännöllisyydestä vaikeampi pitää kiinni. Sen olen oppinut.

Myös treenaminen on vaikeampaa. Kotitreenejä voi tehdä, mutta tosiaan kuten johonkin postaukseen kirjoitin – ei sitä aikaa aina ole siihenkään. Pikkuvauvan kanssa se ihan normaali arkielämä on vaan yllättävän aikaavievää. Se on sellainen juttu, jonka oikeasti tajuaa vasta sitten kun on se vauva siinä elämässä mukana. Huomaan, että ennen on tullut pohdittua ja hämmästeltyä, että miten muka sen yhden tunnin ottaminen vaikka päivittäin treenaamiselle on jotenkin muka vaikeaa.. 😉 No, se vain on.

Mutta onneksi kuitenkin olen myös ehtinyt treenaamaan, joko kotona tai salilla. Treeniin palaaminen on ollut iso henkireikä. Kovia treenejä en vielä ole tehnyt, enkä halua tehdä ennen kuin kroppa on täysin palautunut. Ja siihen voi mennä vielä useampi kuukausi. Tällä viikolla aloitin osteopaatti Sara Lexmondin ”Back on track” -kurssilla, joka on tarkoitettu synnytyksestä palautumiseen. Se kestää 7 viikkoa ja sinä aikana olisi tarkoitus saada lantionpohjan lihakset parempaan kuosiin. 🙂 Eli lähemmäs sitä tilannetta, että voi taas joskus alkaa tekemään suoria vatsalihaksia ja niitä kovempia treenejä.

Jotenkin tämä kolme kuukautta on opettanut ihan hurjan paljon. Niin itsestä, Tuukasta, meidän parisuhteesta, kuin tietysti vauvasta ja vanhemmuudesta. Kyllä se ihan oikeasti niin vain menee, että pikkuvauva säätelee elämää ja sitä arjen rytmiä. Eikä se ole yhtään huono asia. 🙂 Jos kuitenkin on ajatellut, (kuten minä aiemmin) että pikkuvauvan kanssa elämä jatkuu ihan samanlaisena kuin ennenkin, niin se voi olla ettei se kuitenkaan ihan niin mene. 😉

Päätin tuossa jokunen aika sitten, että työt saa suuremmilta osin odottaa vielä syksyyn asti. Jatkan äitiyslomaa sinne asti, kun vanhempainraha pyörii – eli syksyyn. Olin aiemmin miettinyt, että tässä vuoden alussa jo palaisin töihin parina päivänä/iltana viikossa. Että ottaisin asiakkaan sinne, toisen tänne. Mutta nyt olen päättänyt, että haluan olla Emman kanssa kotona vielä koko kevään ja kesän. <3 On se niin ainutlaatuista ja ihanaa aikaa. Töitä ehtii tekemään sitten taas myöhemmin.

Vaikka päivä päivältä Emma kasvaa ja voimistuu, tulee silti tilanteita, kun äiti ja iskä meinaa molemmat saada slaagin. 🙁 Kuten toissayönä, kun klo 05 Emma ei meinannut saada happea. Kakoili vaan pää punaiseina. Onneksi pari napakka taputusta lapaluiden väliin ja pystyasennossa pitäminen laukaisi tilanteen ja pieni sai köhittyä limaa kurkusta pois. Lääkäriin jouduttiin lähtemään lauantaina illalla, kuume nousi ja pikkuinen oli vielä tukkoisempi. Toivottavasti menee pian ohi. 🙁

***

Ihanaa sunnuntaita kaikille! <3

Sain jokunen aika sitten viestiä eräältä kaveriltani. Hän kysyi, voisinko kirjoittaa blogissani aiheesta, jonka kanssa hänen kaverinsa on kamppaillut jo melko pitkään.
Miten aloittaa ylipainoisena urheilu ja terveelliset elämäntavat, kun lähtökohta siihen on hyvin negatiivinen, paineilla ja ”itseinholla” värittynyt.

Työni kautta olen kuullut tämänkaltaista tarinaa useasti. Aloitetaan jonkinlainen LAIHDUTUSKUURI, yleensä sellainen, jossa kalorit tiputetaan minimiin ja KAIKKI ON KIELLETTYÄ. Kuka sellaista jaksaa pitkään? Tai kenelle siitä voisi tulla elämäntapa? Jos on jo pitkään syönyt ihan miten sattuu, lounas on koostunut donitseista ja päivällinen Saarioisten pizzasta, voisiko kenties oikeat ruokailutavat olla oikea reitti parempaan oloon? Entä jos liikunta ei ole kuulunut omaan arkeen moneen vuoteen, tai ehkäpä koskaan, onko juoksulenkki ensimmäinen ja ainoa oikea vaihtoehto? Kieli vyön alla ensimmäisestä metristä lähtien juosten, luultavasti liian kovaa ja väärällä juoksutekniikalla. Oksennus kurkussa ja itku silmässä. Siksi vain, koska ON PAKKO. Olisiko parempi keino jossain?

Monesti kun lähdetään muuttamaan elämäntapoja, niitä muutetaan kertarykäyksellä kokonaan. Kaikki uusiksi ja mielellään niin nopeasti kuin mahdollista. Se on shokki niin elimistölle kuin pääkopallekin, sen vuoksi nämä yritykset kaatuvat omaan mahdottomuuteensa usein kovin pian. Sitten koetaan huonoa omatuntoa ja morkkista. Että ”minä en onnistu, vaikka kaikki muut onnistuvat. Kaikki muut pudottavat painoa ja juoksevat maratoneja ja kasvattavat hauista salilla. Mutta minä en pysty, minä olen aina ylipainoinen enkä ikinä löydä lajia, jossa olisin hyvä.” Mutta kerron nyt muutaman hyvän vinkin, mitä olen oppinut tässä vuosien varrella tätä työtä tehdessäni.

• Jos kuntosali on ihan tuntematon paikka ja ylipainoa on kertynyt vuosien varrella, voi salille meneminen pelottaa kovastikin. Olen kuullut sen monta kertaa, kun asiakas miettii ”Voinko mä tänkokoisena mennä sinne salille pyörimään ihan hoomoilasena, mitä ne muutkin siellä sanoo ja miettii? Että mitä tollanen läski on tänne salille tullut pyörimään..” Mutta kun itse asiassa se on niin, että ei siellä salilla kyllä oikeastaan kukaan ehdi katsella miltä joku toinen näyttää. Siellä keskitytään omaan treeniin, ei siihen onko joku kanssatreenaaja ylipainoinen tai onko hänelle eriväriset trikoot kuin jollain toisella. Jos kuntosali tuntuu treenimuotona kiinnostavalta, suosittelen ehdottomasti ottamaan ensimmäiselle ja toisellekin kerralle mukaan joko pt:n tai pyytämään kuntosalilta omaohjausta. Silloin laitteet tulevat tutuiksi ja saa käteen sellaisen ohjelman, jonka kanssa on helppo mennä sitten yksinkin salille.

• Jos lenkkipolulle mieli halajaa, kannattaa aloittaa kävelystä. Jos juoksu ei ole koskaan kuulunut omiin lajeihin, ei kannata aloittaa 60min lenkillä juosten. Ensin on myös hyvä hankkia oikeanlaiset juoksukengät. Käydä sellaisessa urheiluliikkeessä, jossa katsotaan askel ja onko ylipronaatiota jne.. Oikeanlaiset juoksukengät vaikuttaa jo todella paljon lenkin mukavuuteen. Kun sitten niillä uusilla plääkillä lähtee sinne lenkkipolulle, kannattaa aloittaa rauhassa. Ensimmäinen lenkki ihan vain reipasta kävelyä. Sitten pikkuhiljaa mukaan juoksua, esim. intervallilenkkejä. Juoksukunto paranee aika nopeastikin ja pian huomaa, että voi juosta pidempääkin pätkää. Myös erilaisista juoksukouluista kannattaa ottaa selvää.

• Kuntosalin ja juoksulenkkienkin lisäksi on vaikka mitä lajeja! On hyvä tiedostaa, että kaikkien ei tarvitse tykätä lenkkeilystä tai kuntosalista. Voi aloittaa vaikka zumban, vesijuoksun, sauvakävelyn, uinnin, joogan jne jne… Olisi tärkeää, että löytyisi sellainen laji mitä tykkää harrastaa. Se on avain pitkäkestoisuuteen. Jos joka kerta treenaamaan lähtiessä on iso patti otsassa, kaikki ymmärtää ettei se voi jatkua pitkään. Mutta jos löytää lajin, jota rakastaa – on treenaamaan lähteminen aivan super ihanaa!

• Jos painonpudotus on tavoitteena, kannattaa aloittaa siitä, että miettii mitä oikeasti tällä hetkellä turpaansa pistelee. Meneekö koko päivä ilman ruokaa, pelkällä kahvilla ja yhdellä proteiinipatukalla? Ja sitten illalla on ihan kamala (loputon) nälkä ja leipäviipaletta menee toinen toisensa perään nassuun.  Yksi isoimmista virheistä painonpudotuksessa tehdään sillä, että syödään liian vähän. Kaikenlaiset kitudieetit, jossa vedellään tuhannen kalorin vuorokausimäärillä on suoraan sanottuen ihan pyllystä. On tärkeää, että ravintoa tulee tarpeeksi. Vain sen avulla voi tehdä pysyviä muutoksia. Tuukalla on alkamassa 13.2 taas tykätty Safkat kuntoon -valmennus! Suosittelen!

• Yksi tärkeimmistä asioista tässä koko paletissa on itsensä arvostaminen. Kaikki kannattaa aloittaa siitä, että haluaa tehdä itselleen hyvää. Ei sillä itseinholla! Ei katsoa itseään peilistä ja ajatella, että HYI, kamalan näköinen otus. Vaan oppia katsomaan itseään peilistä ja sanoa: Minä haluan tehdä itselleni hyvää. Haluan löytää oikeanlaiset ruokailutavat ja haluan nauttia liikunnasta. Haluan, että mieleni ja kehoni voi hyvin. 

***