Ei ne olleetkaan vielä viimeiset jäähyväiset..
14
Tänään aamulla tuli kyynel jos toinen vierähdettyä poskelle. Ihan päähän sattui.
Luopuminen. Se on varmasti yksi vaikeimmista asioista elämässä. Ainakin mulle.
Mä olen tosi kova kiintymään niin ihmisiin, eläimiin kuin asioihin.
Tänä aamuna oli aika luopua Gerestä. Jättää ne viimeiset jäähyväiset. 🙁
Siinä ne Gere ja Pimu istuivat vierekkäin tänään aamulla odottamassa, että mihis kivaan paikkaan tällä kertaa mennään?!
Suuntana oli Opaskoirakoulu.
Yritin matkan aikana miettiä niitä hyviä puolia asiassa; me saadaan nukkua pidempään, Gere pääsee purkamaan loputonta energiaansa koulutukseen ja oppaan tehtäviin… Ja oli kai niitä muitakin pointteja mielessä.
Kun kaarrettiin Opaskoirakoulun pihaan ja Gere innosta puhkuen hyppäsi autosta ulos, tuli olo että tää on hyvä näin. Kuitenkin päässä jyskytti ja silmissä tuntui siltä, että itku alkaa koska tahansa uudestaan.
Sisälle päästyämme Geren mukava kouluttaja Hannele tuli ottamaan vastaan ja Geren pylly heilui iloisena. Tuntui helpommalta. Kuitenkin Hanneleen katseen kohdatessa vedet nousi silmiin.
Siinä seisottiin koulun eteisessä ja Gere lähti viipottamaan eläinhoitajan kanssa muualle. Vähän hoomoilasena ensin ihmeteltiin, että ei saatukaan enää halata. Sadanteen kertaan. Pimukin ihmetteli, että mihinhän se veli nyt hävis ja tuleekohan se kohta takas.
Pian kuitenkin selvisi, että Geren koulutus kestää puoli vuotta.
Sinä aikana Gere tulee meille viikonloppulomille ja luultavasti jouluna joululomalle KAHDEKSI KUUKAUDEKSI. 😀 😀 😀
No siinä ne kyyneleet sitten kuivui. Tällä kertaa. Mutta jossain välissä vielä tulee se viimeinen jäähyväinen. Ja täytyy sanoa, että vaikka ihan 100% onnellisena otetaan Gere joka ikiselle lomalle meille hoitoon, niin kyllä tämä jo meinaa ruveta ottamaan sydämen päälle. Nämähän olivat jo kolmannet jäähyväiset.
Joka tapauksessa odotamme jo nyt innolla tietysti sitä, kun Gere tulee taas päiviämme ilostuttaamaan. 🙂
Tämän kirjoituksen Gerestä kirjoitin kesäkuussa.
Kirjoitin siihen mm. näin:
Kerran vielä me saadaan nauttia Geren seurasta, se nimittäin pääsee koulusta ekalle lomalle jo heinäkuussa. Ja on sitten meidän seurana koko heinäkuun.
Elokuussa koittaa sitten se viimeinen luopuminen, luopuminen rakkaasta jo kolmatta ja tällä kertaa viimeistä kertaa. Sinä päivänä en aio tehdä töitä, sillä tiedän ettei silloin kyynelvirta tyrehdy hetkessä.
No nyt se kyynelvirta tyrehtyi kuitenkin aiemmin ja töitäkin on illalla. 😉
***
Tänään oli jännittävä päivä myös siksi, että nyt alkoi mun 9 viikon kestävä dieetti. Jännittävää!!
Kirjoitan siitä enemmän tämän ensimmäisen viikon jälkeen.
pus <3
14 kommenttia
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.
En pystynyt kommentoimaan edelliseen kirjoitukseen mitään kun oli niin paha mieli teidän puolesta. Tuntui, ettei pysty sanomaan mitään oikein. Mutta nämä olivat kyllä ihania uutisia. Haluaisin kuitenkin uskoa, että Gere tulee vielä olemaan teidän elämässä tavalla tai toisella..
Kiitos Eikku. <3 Uskon myös, että jollain tapaa Gere on meiädän elämässä vielä pitkään. 🙂
Voin vain kuvitella miten raskasta. :/ Tsemppiä! <3
Mua kiinnostaa että miten siellä opaskoirakoulussa eletään? Ovatko koirat siis siellä yötäpäivää vai menevätkö jonnekin muualle yöksi? Ja jos ovat siellä yötä niin onko kaikille koirille omat tilat vai ovatko yhdessä ja samassa tilassa kaikki?
Kiitos! <3
Koirat on siellä yötäpäivää. 🙂 Siellä on opaskoirakoulun eläintenhoitajat ja myös paljon vapaaehtoistyöntekijöitä pitämässä koirista huolta. Myös öisin.
Niillä on jokaisella oma tilansa, aika isokokoinen "häkki". Häkki on ehkä vähän huono sana, koska se ei oikein sellaista näytä. Tosi iso ja tilava per koira. Ne on vierekkäin, joten jokainen koira näkee myös kavereita ympärillä. Ja näissä tiloissa on koirille vettä ja omat patjat. 🙂
Voi ei, jatkuvien jäähyväisten jättö on kaameeta. Tuleeko koira teille joka viikonloppu vai miten usein tai harvoin?
En usko, että ihan joka viikonloppu. Mutta kuitenkin varmasti useasti syksyn aikana. 🙂
Kaveri sano että semmonen tukka kuin sulla on niin olis ruma mutta en kyllä oo samaa mieltä yhtään sulle sopii hyvin 🙂 koska kisat? 😀
Hahah! 😀
Kisoihin en ole menossa.
Jäähyväiset on aina niin kauheita. Osaan samaistua tunteisiisi hyvin. Opiskelin koulussa, jossa koulutimme virkakoiria ja koskaan ei tiennyt milloin on se päivä, kun koiran on aika lähteä virkahommiin. Ainahan se itku tuli, kun koirasta piti luopua, jonka olit kouluttanut. Viimeinen kerta kirpaisi pahiten, kun koira vietiin minulta väärien syytösten takia ja sen takia myös kouluni päättyi siihen… Tälläkin hetkellä tulee kyynel silmään kun muistelen sitä :'( Onneksi te saatte vie nähdä Gereä <3
Oi kamala!! Hirveätä, että tuollaista on tapahtunut. 🙁
Hyvästit on aina kyllä pahoja, mutta onneksi aika parantaa niitä haavoja. Ainakin pikkuisen kerrallaan.
Tsemppiä! <3
Hei!
Tuli tämä blogisi juttu mieleen, kun luin ystäväni tyttären kirjoituksen Etelä-Suomen sanomissa. Vaikka hänen juttunsa käsittelee enemmän terveyspolitiikka ja rahaa, mutta….
Nostan hattua hänelle kun pystyy kirjoittamaan hyvin henkilökohtaisesta asiasta, mutta nostan hattua myös sinun ja miehesi tapaisille ihmisille jotka pystyvät luovuttamaan koiransa opaskoirakoulutukseen.
Yritän linkittää kirjoituksen tähän, jos se antaisi Teille positiivista tsemppiä – epäitsekkytenne on uskomaton apu monelle ihmiselle, se mahdollistaa ehkä nuoren, elämänsä alussa olevan elämää täysipainoista elämää!
Kiitos!
http://www.ess.fi/Mielipide/esalaiset/2015/08/06/rahat-vai-terveys
Kiitos Sari.
Vaikka Gerehän ei ole alun alkajaan ollut meidän koira, vaan opaskoirakoulun. Ja sieltä haimme sen vain meille elämään pentuelämäänsä. Mutta toki Gerestä ehti tänä aikana tulla ”meidän” koira. <3 <3
Kiitos tuosta linkistä! Luen sen ehdottomasti!
Moikka! Tuossa ylempänä joku kommentoi, että kaverinsa mielestä sun tukka on ruma. Jokaisella on toki omat mielipiteensä mutta ei tommosten mielipiteiden möläyttelyssä ole mitään ideaa. Miksi yrittää tahallaan loukata toista? Mutta se mikä mua myös vähän harmittaa on se, että et ehkä itsekään suhtautunut tuohon kommenttiin kovin fiksusti. :/ Et ole vastannut kommentin jättäjälle henkilökohtaisesti mitään, mutta instagramissa kirjoitit tuosta kommentista erään kuvasi yhteyteen. Kommenteistasi välittyi ehkä hieman sellainen kuva että naureskelit julkisesti tälle kommentin lähettäjälle ja ehkä halusit saada muutkin naureskeluun mukaan? Ymmärrän, että kommentista saattoi syntyä sulle mielipahaa mutta ehkä ”hyökkäys vastaan” ei kuitenkaan ole paras tapa purkaa mieltä? Sulla on ympärillä ihmisiä joille voit varmasti purkaa tuntojasi eikä sun tarvitse itse alentua haukkujien tasolle. 🙂 Mutta pointsit sulle bloggaana jaksamisesta, itse en kestäisi ensimmäistäkään negatiivista kommenttia! Toivottavasti et pahoittanut mieltäsi tästä kommentista.
Mutta miksi tällaisille älypäille pitäisi vastata fiksusti?! Nehän laukoo pitkin blogeja todella loukkaavia kommenttejaan, eikä todellakaan lopeta sitä jollei vähän joskus joku näpäytä takaisin. Ja tuskin silloinkaan. Siispä en aio pyydellä anteeksi instagram-juttuani. 🙂 Se oli vain pieni näpäytys takaisin tästä hölmöstä kommentista, jonka oli tarkoitus loukata muttei kuitenkaan tällä kertaa onnistunut kuin naurattamaan.
En pahoittanut mieltäni sinun kommentista. 🙂