”Riippuvuuden vaikutus elämään vaihtelee hyödyllisestä ja elämää
ylläpitävästä terveestä riippuvuudesta
haitalliseen riippuvuussairauteen.”

***

Mietittiin tuossa jokin aika sitten mieheni kanssa, että ollaanko me oltu riippuvaisia joskus jostain elämämme aikana. Piti miettiä ihan tosi tarkasti, että miten on asian laita. Tulin siihen tulokseen, että en ole ollut. Tai niin ainakin väitin itselleni.

Riippuvuus on toki aika iso sana, mutta toisaalta siihen on helppo sortua. Monestihan me ihmiset olemme jollain tapaa riippuvaisia asioista. Mutta sitten onkin se raja, onko se tervettä ja hyödyllistä riippuvuutta vai onko se sairaus, joka rajoittaa elämää. Se voi olla hiuksenhieno raja. Usein ajatellaan, että riippuvuutta tunnetaan jotain ainetta kohtaan. Vaikkapa alkoholia, tupakkaa tai huumeita. Mutta riippuvuutta voi tuntea niin montaa asiaa kohtaan. Voi olla riippuvainen huomiosta, liikunnasta, somesta, seksistä, pelaamisesta jne..

Mielestäni se, että jos jokin asia vaikeuttaa ja haittaa jollain tapaa normaalia arkea, ei enää ole tervettä riippuvuutta. Kun mietin omaa treenaamistani pari vuotta taaksepäin, jolloin olin juuri päässyt treenin makuun oikeasti – ettei se enää ollut pakkopullaa – tuntuu määrät ehkä aika isoilta. Olinko silloin kääntänyt juhlimiskierteen treenaamiskierteeksi? Mutta oliko se riippuvuutta? En tiedä.

Joka tapauksessa silloin 2013 treenasin joillain viikoilla jopa kymmenen kertaa. Se ei näin jälkeenpäin katsottuna ole mielestäni normaalimäärä ihan tavalliselle treenaajalle. Eri asia on urheilijat, jotka treenaavat lajikohtaisesti, treenejä voi olla arkisin päivässä kahdet ja viikonloppunakin vielä. Mutta omaksi huvikseen treenaaminen yli kymmenen kertaa viikossa on määrällisesti todella paljon. Mietinkin nyt, että miten aika on riittänyt.

Jouduinko silloin kieltäytymään jostain kivasta jutusta sen vuoksi, että olin menossa salille? Oliko mieheni yksin kotona odottamassa, kun olin taas treenaamassa? Vai treenasiko hänkin niin paljon, että se tuntui itsellekin sopivalta määrältä? Oliko kaikki ystäväni siihen aikaan himotreenaajia ja siksi ei herännyt pienintäkään kysymystä, onko tämä ihan ok?

Jos ihan rehellisesti katson tuota meininkiäni tuolloin, voin sanoa ettei se haitallinen riippuvuus treenaamista kohtaan ainakaan kovin kaukana ollut. Nyt treennaan noin viisi kertaa viikossa ja sekin on kohtuullisen paljon. 🙂 Mutta aikaa jää silti paljon muuhunkin.

Oletteko te huomanneet omassa tai jonkun ystävän, läheisen, kaverin käytöksessä riippuvuutta jotain asiaa kohtaan? Voiko siitä sanoa toiselle? Entä jos se onkin ihan hallinnassa, eikä se haittaa elämää mitenkään?

Tällaisia pohdintoja täällä tällä kertaa. 😀

***

Aurinkoista sunnuntaita!! <3

Tänään aamulla vähän jännitti. Pistin hiuksiani ponnarille ja itseruskettavaa voidetta vartalolleni.
Olin menossa kuvauksiin, jälleen. 

Perjantaina olin käynyt taas huoltamassa ripset kauniiksi kuvauksia varten luottoripsilaittajallani Anniinalla Beauty Anniinassa. Koska tiesin tulevien kuvausten olevan sellaiset, että meikkiä ei kovin paljoa laitettaisi – halusin kuitenkin katseeni olevan terävä. 🙂

Tammikuussa minua pyydettiin näihin kuvauksiin mukaan. Olisi tulossa hieman erilainen kuvausjuttu, joka ilmestyisi sitten keväällä Kauneus&Terveys-lehdessä. Kuulin tänään kuvauspaikalla, että tähän juttuun oli myös saanut hakea mukaan malliksi.

Kun odottelin studiolla omaa vuoroani mietin, että miten sitä onkin tähän tultu. Minä menossa kuvauksiin, jossa oltaisiin vain bikinit päällä ja kuvat tulisivat vielä lehteenkin. Kun muutama vuosi taaksepäin en kehdannut olla bikineissä uimarannallakaan, tai maatessani joo – mutta heti vessaan tai jätskikiskalle lähdettäessä vedin jonkinlaisen kaavun päälle.

Mietin samalla sitä, että pari viikkoa sitten kun olin edellisissä kuvauksissa – minusta oli tulossa kansikuvatyttö. Siitä kerron lisää myöhemmin, kun lehti ilmestyy. Mutta tämäkin sellainen juttu, missä en todella uskonut itseni olevan ikinä.

Tulevana tiistaina on taas kuvaukset. Menen silloin ystäväni kanssa ”vesikuvauksiin”. Ystäväni pyysi minua mukaan ja olin heti, että tottakai.

Vuosien varrella kun kroppani on muokkaantunut ja samalla, sekä tärkeimpänä pääkoppani on muokkaantunut, olen oppinut rakastamaan itseäni ja peilikuvaani – olen myös huomannut viihtyväni kameran edessä hyvin. Kuvaustilanteet on aina hauskoja ja kutkuttavia. Olen saanut tehdä kuvauksia monien eri ammattikuvaajien kanssa ja silloin kun kuvaaja osaa asiansa, on kameran edessä oleminen todella helppoa ja mukavaa.

Kamera oli läsnä jo lapsuudessa paljon. Meillä otettiin aina kuvia niin kesälomalla kuin joulunakin. Ja sillä välillä. Sekä äitini, että isäni perheissä oli kuvattu paljon – joten se tapa siirtyi meidän perheeseenkin. Jossain välissä kuitenkin oli sellainen aika, kun en viihtynyt siinä kameran edessä. Ja se, että nyt siinä viihdyn ei todella ole vain sen vuoksi, että kroppani on erilainen kuin aiemmin.

Tämän päivän kuvauksissa minulta kysyttiin, että mistä kohdasta vartalossani tykkään eniten – vastasin vatsastani. Minua alkoi hymyilyttää, koska itse asiassa se ei ole lainkaan se timmein ja rasvattomin kohta vartalossani. Mutta siitä minä kuitenkin pidän. Pidän muustakin, mutta se tuli ensimmäisenä mieleeni. Se kertoo siitä, että kun sisältäpäin rakastaa, rakastaa myös ulkoa. <3