Blogit – lukeeko kukaan enää niitä?
1
Mun blogi täytti tänä kesänä 10 vuotta. Monna treenaa oli yksi ensimmäisiä treeniblogeja, kun blogit alkoi yleistymään ja nousemaan vuonna 2012. Mä perustin silloin mun blogin samaan aikaan, kun menin opiskelemaan personal traineriksi ja aloitin siinä samalla itselleni elämäntapamuutoksen tien.
Kuulen usein kysymyksen nykyään, että ”Lukeeko kukaan enää blogeja?” Tätä kysymystä oon kuullut jo varmaan ainakin vuoden verran esim. mun ja Johanna somekoulutuksiin osallistuvilta ja samoin ihan vaikuttajakollegoilta.
Mutta kyllä niitä luetaan! Itse asiassa näyttää vähän jopa siltä, että blogit on ottamassa uutta tuulta pyrstöihinsä! Moni kaipaa pidempää ja rauhallisempaa sisältöä 10-15sek pituiselle IG-sisällölle.
Mun blogin historia
Tiedän, että siellä mun blogin lukijoissa (ja varsinkin instagram-seuraajissa) on teitä, jotka ootte alkaneet lukemaan mun blogia silloin, kun sen perustin ja ootte edelleen siellä mun seuraajissa mukana! <3 Se on aika mahtavaa se!!
Te, jotka ette oo olleet mukana ihan sieltä asti, tässä teille pieni koonti mun blogi-historiasta ja mukana vähän kuvia sieltä alkuajoilta tähän päivään asti:
2012 perustin blogin nimeltä Truly me! En tiedä mikä aivopieru oli laittaa nimi englanniksi, mutta toisaalta jo tuolla on mulla ollut ajatus siitä aitoudesta, mikä on mun somessa tätäkin nykyä (ja aina ollut) punainen lanka. AITO MINÄ!
Mutta nopeasti muutin blogin nimen ja siitä tuli Monna treenaa. Se sopi paremmin siihen elämäntilanteeseen, jossa kossu jäi kakkossijalle ja treenaaminen nousi ykköselle.
Ehdin kirjoittaa blogia Blogger-sivuston kautta jokusen kuukauden, kun Suomeen avattiin ensimmäinen Treeniblogi / hyvinvointiblogi -alusta: FitFashion. Mua pyydettiin sinne ensimmäisen 10 joukossa mukaan kirjoitamaan ja pian mä sain blogin kirjoittamisesta ihan palkkaakin.
Nopeasti mun höpinät nousi Suomen luetuimpiin ja moni treenasi mun innoittamana, moni sai motivaatiota ja inspiraatiota mun jutuista ja se oli mulle tosi hieno juttu! Olin siitä todella otettu! <3
Samaan aikaan personal trainerin opinnot kulki eteenpäin ja aloin suunnittelemaan oman yrityksen perustamista.
Vuodet 2013-2015 huikeita
Vuosina 2013 – 2015 mun blogin nousu oli koko ajan ylöspäin. Treeni oli vienyt kokonaan mun sydämen ja elämä kulki Mäkelänrinteen Uintikeskuksen ja Töölön väliä. Kävin vetämässä asiakkaille treenit Märskyssä ja kotona Töölössä Tuukan kanssa naputettiin olkkarin sohvalla tietokoneitamme ja suunniteltiin tulevia yhteisiä valmennuksia (ja haaveiltiin lapsesta).
Mä oon näin jälkikäteen miettinyt, että jos olisin osannut ottaa enemmän irti ja luottanut itseeni tuolloin 100% olisin varmaan noussut vielä ”korkeammalle”. Ja sillä tarkoitan menestyneemmäksi. Mutta kuitenkin toisaalta jos mietin, tein tuohon aikaan jo niin paljon töitä, kun vain pystyin. Blogi oli ehdolla Suomen parhaaksi treeniblogiksi ja aloin tekemään ensimmäisiä yhteistöitä, myös lehtihaastattelut tuli tutuksi ekoja kertoja.
2016 tulin raskaaksi helmikuussa ja sen jälkeen bloginkin suunta muuttui.
Monna treenaa – Monna on äiti
Muistan, että raskausaikana jo mietin, että pitäisköhän mun muuttaa blogin nimeä. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ei mun treenaaminen mihinkään katoa vaikka olen raskaana tai sitten kun vauva on syntynyt.
Raskaus ja Emman syntymä toi jotenkin vielä uutta buustia blogiin ja seuraajakunta myös vähän vaihtui. Ne, joita ei vauvahommat kiinnostaneet lähtivät ja ne joita se kiinnosti tulivat. 🙂
Mutta näihin aikoihin myös ensimmäisen kerran jouduin miettimään, että lopetanko blogin. Kun Emma oli vasta parin kuukauden ikäinen sain kuulla olevani mm. itsekäs äiti jne.. kun imetys ei luonnistunut kaikista mahdollisista yrityksistä ja avuista huolimatta.
Muistan edelleen sen hetken, kun purskahdin itkuun Töölön kodissa ja sanoin mun äidille ja Tuukalle, että en ehkä enää jaksa tätä paskaa mitä saan. Vaikka samalla sain 95% hyvää ja ihanaa! <3 Mutta se paska oli silloin liikaa ja se meinasi kaataa koko mun blogin ja myös koko mun somen.
Vertaistukea
Sain silloin kuitenkin vertaistukea mm. Nanna Karalahdelta ja muutamalta muulta ”sometutulta” äidiltä. Ymmärsin sen ehkä ensimmäistä kertaa, että niiden julmien ja kamalien kommenttien takana on jotain sellaista, mitä mun ei tarvitse kestää. Niiden takana on aina joku, joka ei osaa käsitellä omia tunteitaan ja jota jollain tapaa se kenelle julma kommentti lähtee ärsyttää tai kadehdittaa.
Päätin jatkaa, mutta joku oma särmä silloin lähti. En enää halunnut kertoa kaikesta. Aloin rajaamaan blogista ja somesta asioita pois. En enää kertonut ihan kaikkea. Se sellainen päiväkirjamaisuus, joka oli varmaan mun blogin menestystarinan yksi resepti, jäi pois.
10 vuoteen mahtunut paljon!
Tähän kymmeneen vuoteen on mahtunut todella paljon!! Oon saanut uusia ystäviä ja muutaman ihan sellaisen sydänystävän. <3
Oon saanut kirjoittaa kaksi kirjaa, olla mukana telkkarissa mm. Elixirissä ja muutamissa muissa ohjelmissa. Oon saanut tehdä upeita yhteistöitä ja kokea niiden kautta myös elämyksiä, joita en ilman blogia olisi voinut edes kuvitella! Mm. Välimeren risteilyn maailman suurimmalla risteilijällä.
Mulla on myös herännyt uudestaan sellainen blogikirjoittamisen into. Tehdä pidempiä tekstejä kuin ne sanat, jotka mahtuu IG:ssä kuvan alle.
****
Kivaa, kun luit tämän postauksen! <3 Tässä vielä loppuun muutama kuva. Ihanaa viikonloppua! <3
Lue myös:
Ikäkriisi?
Ikäkriisi? Sitäkö tää on? Mä en kokenut ikäkriisiä 30-vuotiaana. Vietin elämäni synttäreitä ison ystäväporukan kanssa 35-vuotiaana. 40-vuotispäivälle olin suunnitellut isoja juhlia, mutta korona ja rajoitukset esti niiden järjestämisen. Vietin sen sijaan ihanan illan mun rakkaimpien ystävien kanssa. Kaikki nämä ”ikävirstanpylväät” ilman mitään tietoa mistään ikäkriisistä.
Tänä syksynä täytin 42-vuotta. Tää syksy on ollut yhtä mielen myllerrystä. Oon kokenut ekaa kertaa olevani jossain risteyksessä mm. työmaailman suhteen. Elokuussa tuli täyteen 10 vuotta yrittäjänä, nyt oon sinä aikana ekaa kertaa jollain ulkopuolisella töissä. Toki myös oma yritykseni on edelleen käynnissä ja niitä töitä teen samalla.
Mitä on ikäkriisi?
En tiedä! Mulla ei oo sellaista ollut, mutta pari päivää sitten aloin miettimään olisko tää sitä?!
Oon esim. alkanut miettimään, että oonko mä jo ”liian vanha” someen? Samaan aikaan, kun mietin tätä, ymmärrän ettei se niin oo. Tiedän, että esim. somevaikuttajina on mua kymmenen-viistoista vuotta vanhempia ja menestyviä sellaisia.
Silti mietin, että onko mun aikani ohi somessa. Menikö se mun juna jo ja nyt kannattais suunnata ajatukset ja ihan kaikki somen ulkopuolelle?
Ekaa kertaa mä myös oon huomannut miettiväni, että voinko mä vielä yli nelikymppisenä värjätä hiukset vaaleanpunaiseksi näyttämättä hölmöltä? Tai käyttää jotain Disney-paitaa olematta jotenkin aivan naurunalainen? Kulkea jossain kuvauksissa yksisarvispanta päässä ja tyllihame päällä naureskellen positiivisuudesta? Voinko mä enää tehdä sellaista, vai menikö se jo? Pitäiskö mun jotenkin rauhoittua ja asettua? Olla vakavasti otettava. Vihdoinkin.
Ihan typerää!
Tää on niin outoa, että yhtä aikaa kun mä kirjoitan näitä juttuja tänne suoraan ajatuksen virtana, mietin miten hölmöltä mä kuulostan!! Puhun itseäni vastaan! Sanoisin kelle tahansa 42-vuotiaalle tyypille, että todellakaan et oo liian vanha mihinkään! Ei oo mitään ikärajoja pukeutumisessa tms.. MUTTA!! Perkule, ihan typerää, mutta silti niin totta: suutarin lapsella ei oo kenkiä!
Aina ei oo helppoa sisäistää näitä ajatuksia ja oppeja, joita muille osaan antaa ja opettaa.
En tiedä onko se tää maailmantilanne, koronapandemia ja sen jälkeen hetiperään Ukrainan kamala hätä ja tämän sodan myötä ainakin lähes koko Euroopan hätä. Sähkökriisi ja pelko tulevasta lama-ajasta. En tiedä johtuuko tää munkin mielen myllerrys tästä ajasta vai onko mulla ikäkriisi?!
No niin tai näin, tää on aika raskasta tällaiselle erityisherkälle ihmislapselle. Pää käy koko ajan ylikierroksilla ja sitä myöten kroppakin ylikuormittuu.
Mietin vaan koko ajan, että kyllä tää tästä. Jossain vaiheessa tulee vastaus, että mitä mä teen isona. Jossain vaiheessa tulee selkeä fiilis oman somen tulevaisuudesta. Jossain vaiheessa maailmassakin on taas edes jonkinlainen rauha. Mun voima-ajatus on ollut usein se, että kyllä asiat aina jotenkin järjestyy. Tavalla tai toisella.
Niin se on uskottava tälläkin kertaa! <3
Monna <3