Meillä on ollut tosi ihana viikonloppu. Vappu oli erittäin onnistunut ja rauhallinen. Lauantaina aamupäivällä startattiin vapun vietto menemällä salille yhdessä. 🙂 Ja se oikeasti antoi huipun startin päivälle. Varsinkin, kun treenistä tuli hyvä olo ja pahoinvointi ei näyttänyt päätään koko päivänä.

Salitreenistä meinaan kertoa teille vähän lisää ensi viikolla, siitä miten mielestäni on järkevää treenata raskauden aikana. Oikealla tavalla siitä tulee hyvä ja energinen olo.

Salilta pyöräilimme kotiin, teimme lounasta ja lähdimme koirien kanssa lenkille. Oli hauska nähdä Töölön kaduilla jo hyvin aikaiseissa vaiheessa vappuaattopäivää juhlahumussa olevaa kansaa. 😀 Me kävimme Töölöntorilta ostamassa vappupallon (ja saatiin ihanalta myyjältä alea) ja käveltiin kotiin.

Illalla lähdimme ystäväpariskuntamme, sekä heidän ystäväpariskunnan kanssa syömään italialaiseen Vaelsaan Kauppatorin kupeeseen. Porukkaa oli liikkeellä aivan jumalattoman paljon ja ihan varmasti aurinkoinen sää houkutteli vappukansaa liikenteeseen vielä entistä enemmän. Oli ihana istua iltaa hyvässä seurassa ja syödä oikein pitkän kaavan mukaan. Nauratti kyllä niin paljon, että tuntui poskilihasten kramppaavan loppuillasta. Kymmenen aikoihin kun tallustimme kotiin takaisin, alkoi kaupungissa väki vähentymään ja meno tiivistymään! 😉

Eilen mulla oli oikein pallomahapäivä. Kuten yllä olevista kuvista näkee, masu oli mun silmiin hyvin turvonnut ja pallomainen. Mietiskelinkin eilen vatsani kasvua.

Tänään alkoi vko 14 ja mahaa ei voi enää oikein piilottaa. On päiviä, että se on isompi ja varsinkin iltaisin se on jo ihan iso pallo. Mietin ensin, että miksi mun maha näkyy jo näin paljon, kun instagramissa on kuvia, joissa raskauden puolivälissä rupeaa vasta pientä kumpua näkymään. Vähän jo meinasin hermostua, että miksi näin. Kunnes tutkin asiaa hieman enemmän ja opin, että raskausmasut on erittäin eri kokoisia eri naisilla. Joillain saattaa pulpahtaa heti ekan kuukauden jälkeen pieni pömppä esiin, kun taas toisilla mahaa saa odotella ihan vikan kolmanneksen puolelle. Eikä mikään masuilu ole väärin tai toista parempi.

Tulin kuitenkin miettineeksi, että miksi ihmeessä tämänkin asian kanssa on hienoa hehkuttaa sitä, että ”minullapa ei vielä maha näykään”. Kun eihän se liity lainkaan odottavan äidin fyysiseen kuntoon. Olen ymmärtänyt, että esimerkiksi se missä istukka sijaitsee on jo vaikutusta siihen missä vaiheessa maha alkaa näkyä. Niin tai näin, ei mahan näkymisestä tai sen näkymättömyydestä saisi mielestäni mitenkään kilpailla tai sitä  kannattaisi sen kummemmin vertailla toisten odottavien kanssa. Koska se vain on niin hirmuisen yksilöllistä. Ja minä ainakin pidän mahastani.

Tänään appivanhempani oli meillä vappulounaalla ja kävimme heidän ja heidän koiransa Taran ja meidän koirien kanssa pitkällä kävelylenkillä. Koirat pääsivät uimaan ja oli ekaa kertaa tänä keväänä sellainen olo, että aurinko ihan oikeasti lämmitti ja tuntui tosi tosi keväiseltä. <3

***

Tällainen vappu täällä! 🙂 <3

Toivottavasti teilläkin on ollut ihana vappu takana!
Niin ja kertokaa mahankasvukokemuksia ihmeessä! 🙂

<3

Sain eräältä lukijalta muutama viikko sitten sähköpostia. Sen sisältö sai mut huokaisemaan todella syvään. Ja kyllä nousi kyyneleetkin silmiin. Lähettelimme hänen kanssaan sähköpostiviestejä muutamia kertoja ja lopuksi kysyin, saisinko jakaa hänen tarinansa blogissa. Hän vastasi, että saan.

Miksi haluan tämän jutun täällä jakaa, on siksi, että toivon edes jonkun kohtalotoverin lukevan tämän ja saavan tästä pontta omaan elämään. Saavan tsemppiä eteenpäin yrittämiseen ja itseensä uskomiseen. <3

En halua koko meiliä tänne laittaa, mutta laitan lainauksia siitä. Lukekaa tämä ensin ajatuksella läpi.

Olen ikäni ollut ylipainoinen, vaikka olen urheillut aikanaan kilpaakin. Kolme lasta ovat myös muokanneet vartaloani ei niin fitnesskuntoon kaikkine arpineen.
Nyt on kiloja karissut parikymmentä ja olen alkanut haaveilla taas vanhan harrastuksen uinnin, pyöräilyn ja juoksun yhdistämisestä. Sain synttärilahjaksi mieheltäni hienon motivaattorin, uuden sykemittarin jossa on sitten ominaisuuksia jopa liikaa tälläiselle tavispalleropyllerölle. Olin eilen suunnitellut meneväni uimaan, lapsen ollessa omissa harkoissa. Ja voi jestas minkä työn sain korvien välissä tehdä, että kehtasin laittaa sykemittarin uintiin mukaan! Tässä keväällä olen löytänyt taas ilon uinnista ja en ole enää välittänyt vaikka vähän virttyneessä kilpauikkarissa tissit ja selluliitit hölskyy. Olen vaan ajatellut, että jos jotakuta häiritsee niin katsokoon muualle tai hämmästyköön kuinka kovaa tommonen läski voi altaassa päästä. Mutta että tämmönen lyllerö laittaisi vielä sykemittarin ja esittäisi olevan joku pro? Noh, kuitenkin laitoin sen mittarin ja voi sitä hyvää oloa uinnin jälkeen! Mä tein sen ja olihan muuten hyvä treenikin! Ja siitä jäi muistoksi hienoja käppyröitä mittariin, joihin voi verrata tulevaa edistystä.

Aikaisemmin olen jo selättänyt kriisin pukea juoksutrikoot juoksulenkille (nehän ovat vain juoksijoille, eikä tämmöisille aloittelijoille), pyöräilytrikoot fillaroimaan jne. ja nyt sitten tämä uikkari+mittaritapaus. Pienin askelin kohti varmempaa itseä ja ehkä jopa sitä triathlonkisaa joskus tulevaisuudessa. Se, että lähden puolialastomana trikoissa kirmaamaan johonkin kisaan vaatii vielä korvien välissä extra paljon töitä.

On kamalan surullista, että erinäisten ulkonäkö- ja muidenkin paineiden alla niin moni väheksyy itseään, eikä pidä omaa vartaloaan tai omia taitojaan minkään arvoisena. Mutta tämä meili toi kuitenkin hymyn huulilleni. Kuinka hän uskalsi kaikkien pelkojen ja epäilyjen takaa pistää sen sykemittarin päälle ja mennä altaassa niin kovaa kuin pystyi. Ja ennen kaikkea, kuten meilissäkin luki, se olo itsensä ylittämisen jälkeen. Hän pystyi siihen.

Kenenkään ei pitäisi ajatella, että juoksutrikoot kuuluu vain tietynlaisille ihmisille, tai että sykemittaria ei voisi käyttää ellei olisi pro-urheilija. Kenenkään ei pitäisi ajatella olevansa ”vain” tällainen tai tuollainen. Pitäisi uskoa itseensä ja tehdä niitä asioita joita rakastaa. Välittämättä muiden katseista tai mielipiteistä.

Tämä lukijani otti yhteyttä kirjoitukseni Mitä muut ajattelevat sinusta? jälkeen. Hän oli saanut lisää uskallusta lähteä kohti sitä omaa haavettaan vielä joku päivä, eli triathlonia.
Tämä on oikeastaan parasta palautetta mitä voin lukijoiltani saada, että joku kirjoitukseni saa sen viimeisenkin pienen pelon rippeen karisemaan ja yrittämään kohti omia unelmia. Ja ennen kaikkea USKOMAAN ITSEENSÄ. <3

Mukavaa vappua kaikille! <3 Pitäkää lippu korkealla ja uskokaa itseenne!! <3