..haha! Oli pakko laittaa toi toimistohommat tohon otsikkoon, koska se tuli ekana mieleen sanan Unelmia jälkeen. 😉 Mutta se ei kyllä liity tähän postaukseen. Tähän postaukseen liittyy UNELMAT!! Mulla on herännyt pari ajatusta tulevaisuudesta! Ihania sellaisia!

Muistatteko, kun kirjoitin kesän alussa, että jätän kaikki muut hommat nyt hetkeksi ja teen vain blogia. Kerroin, että annan ajatusten tulla ja mennä ja pohdin mitä haluaisin tehdä seuraavaksi. Edelleenkään paluu pt-hommiin, yksilöasiakkaiden pariin ei kiinnosta. Se ei tunnu antavan mulle just sitä, mitä haluan tehdä elämässäni. Mua on vahvasti alkanut nimittäin hankaamaan kenkä väärästä paikkaa liikunta-alalla ja hyvinvointi-alalla ja siksipä oon päättänyt, että pysyn sivussa vielä jonkun aikaa. 🙂 Oonhan kertonut, että haluan keskittyä hyviin ja iloisiin asioihin. 😉

Mun mielestä on välillä pelottavaa, kun työ ei oo sellaista ns. vakaata. Mutta koska mä nautin nyt tästä blogin kirjoittamisesta ja siihen liittyvistä asioista somen parissa, aion uskaltaa sillä tiellä nyt jatkaa. Taon rautaa nyt kun se on kuuma. Yritän uskaltaa pysyä tässä, vaikka tekis mieli tehdä ”varmisteluja” taustalla. Mä juttelin erään somevaikuttajan kanssa tässä taannoin ja hän sanoi juuri samaa. Sitä, että on uskallettava nyt luottaa tähän hommaan ja tehtävät tätä työtä nyt kun se tarjoaa siihen mahdollisuuden. Elämä on yhtä oppipolkua ja ihanaa sellaista, vaikka välillä oliskin pelottavia kujia ja jyrkkiä alamäkiä. Se nimittäin on myös hiton hienoja ylämäkiä ja kauniita elämyksiä ja maisemia sen polun varrella.

Mä oon ajatellut niin, että me itse (ja vain me itse) pystytään päättämään miten se meiän elämän polku kulkee. Siks on uskallettava mennä sen oman tuntemuksen mukaan. Uskallettava luottaa niihin omiin taitoihin ja kykyihin ja myös uskallettava kokeilla sellaista, mistä ei ehkä siinä sen polun haaran alkupäässä osaa juuri mitään tai ainakin aika vähän.

Tää postaus on varmaan vähän sellainen ”no kerro nyt jo mitä sä aiot!!”, mutta mä en ihan vielä meinaa sitä tehdä. 😀 Mä haluan ensin vähän kulkea tätä mun unelmapolkua eteenpäin. Kerron sitten. Mä oon pienestä asti ollut sellainen, että kerron asioista vähän jälkijunassa. Äidille ja isälle kerroin pari viikkoa kokeen jälkeen, että ai niin – sain siitä kympin. Tai kun me otettiin Pimu meille, kerrottiin se yllärinä kaikille meiän perheenjäsenille mun synttärijuhlissa. Pimu taapersi kaikkia juhlavieraita vastaan ovelle. 😉 Näitä esimerkkejä on paljon, enkä tiedä mistä se johtuu, onko siinä jotain pelkoa ettei halua kertoa ennen kuin asiat on varmoja? Vai onko se sitä, että haluaa itse ensin innostua ja fiilistellä rauhassa ja vasta sitten kertoa muille? En tiedä. Ehkä molempia.

Joka tapauksessa, mulla on nyt kaksi unelmaa ja tavoitetta mun tulevaisuutta ajatellen. Ne liittyy molemmat siis mun uraani ja ne molemmat on asioita, joita jo teen – mutta nää on siellä nextillä levelillä sitten. 😉 Kun kirjoittaa unelmat ylös omaan mieleen (tai paperille) on niitä kohti konkreettisempaa mennä. Ja kun uskoo omiin kykyihin ja tekee päättäväisesti askelia niiden tavotteiden onnistumisen eteen, on suuri todennäköisyys, että ne onnistuu!

***

Hei, käykäähän muuten kattoo mun IGtv:stä maanantain ruokapäiväkirja videon muodossa! ??❤ Tästä pääset tai mun ig-profiilin kautta.

Biisi Unelmia ja toimistohommia on siis Leevi And The Leavingsin vanha biisi, eikä oikeesti sanoituksineen yhtään liity tähän mun postaukseen. 😉

Joskus mä mietin, että oonko mä hyvä ystävä? Mietin, että kun oon oppinut kantapään kautta omat rajani ja kestävyyden, oon joutunut myös opettelemaan sanomaan ei mun ystäville. Se tuntuu joka kerta yhtä pahalta. Jos ystävä kysyy, että koska nähdään ja mä sanon, että mulle sopii kahden viikon päästä – oonko mä huono ystävä jos mulla ei oo aikaa heti huomenna? Mutta sitten mä kuitenkin mietin, että käyhän muutkin ihmiset töissä arkisin 8-16 tai 9-17 tai vuorotöissä, eikä muutkaan ehdi kahvitella tai lounastella työpäivän aikana. Se tuntuu silti joka kerta pahalta ja itsekkäältä, jos sanon etten pysty tulemaan nyt tai että mun kalenterissa olis vapaata vasta kolmen viikon päästä.

Mistä se johtuu, että tuntuu pahalta? Siitä, että vähättelen oman työaikani tärkeyttä? Tai siitä, että haluan olla mieliksi omille ystävilleni ja jättää vaikka sen työnteon vähemmälle, jotta kukaan ei loukkaantuisi? Tai siitä, että mulle on joskus sanottu ”no sulla ei varmaan oo aikaa” ja ”sä elät kalenterin kanssa”..?

Anna ja Sara ❤

Emman kummit, mun rakkaimpia ystäviä. ❤

Nana, Laura ja Emmi ❤

Laura ja Hilla ❤

Kuvissa olevien lisäks vielä muutamia ystäviä, joista en löytänyt kuvia. ❤ Mutta te, jotka ootte tiedätte kyllä vaikken kuvia löytänytkään. 😉 ❤

Jotenkin oon kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kyllä mä oon hyvä ystävä. 🙂 Loppujen lopuks nään aika paljon ystäviä ja ainakin jos ei joka viikko tai kuukausi ehdi kaikkia nähdä, voin laittaa viestiä. Mun mielestä on ihanaa, että on sellaisia ystäviä joita ei välttämättä nää kolmeen kuukauteen, mutta tietää niiden olevan siellä ja ne tietää mun olevan täällä. Nää on sellaisia ystäviä, joille voi soittaa tai laittaa viestiä koska vaan ja ne voi laittaa mulle. Kertoa ilosta, surusta tai jostain siltä väliltä. ❤

Mä monesti mietin mun ystäviä päivien aikana. Saatan esim. blogipostauksiin kuvia etsiessäni selata vanhoja kuvia, joissa on mun hyviä ystäviä ja miettiä kuinka on ikävä ja olis ihana nähdä. Silti mun on pitänyt oppia etten voi laittaa kalenteria täyteen kahvi, lounas, treeni, ym. treffejä, koska työnteolle on pakko jättää aikaa. Oon myös oppinut jättämään sitä ”ei mitään tekemistä” -aikaa tarpeeksi. Sitä aikaa, että saan olla Tuukan ja Emman kanssa. Sitä aikaa mä haluan mun kalenterissa (ja elämässä!) olevan kuitenkin eniten. Vaikken ystäviä haluakaan unohtaa. ❤

Luen parhaillaan kirjaa ”You are a badass – lopeta itsesi vähättely ja elä täysillä”. Se on ensimmäinen tällainen ns. self-help-kirja, jota luen. Sain siihen suosituksen ja jotenkin se kuulosti siltä, että se vois kolahtaa mulle. Oon nyt lukenut sitä vasta ehkä 10%, mutta nyt jo saanut sellaisia ahaa-elämyksiä ja vahvistusta omille ajatuksille monista asioista. Kirjassa mm. sanotaan näin:

Pointti on siinä, että teet itsellesi selväksi, mikä tekee sinut onnelliseksi ja saa sinut tuntemaan olevasi elossa – ja että luot itsellesi sellaisen elämän, etkä vain haikaile sen perään tai kuvittele sen olevan mahdotonta. Tai ettet ansaitse sitä. Tai että olet vain ahne ja itsekeskeinen paskiainen, joka haluaa aina vain enemmän ja enemmän. Tai että sinun pitäis tehdä asioita isäsi tai Mary-tätisi mieliksi.

Se on fakta juttu, että meissä ihmisissä asuu miellyttämisen tarve aika syvällä. Ja siis onneksi asuu! 🙂 Sehän olis kamalaa, jos ihmiset ei haluaisi olla mieliksi esimerkiksi läheisilleen. Mutta osassa meissä asuu se mielyttämisen tarve vähän liiankin syvällä. Kuten mussa. Joskus musta olis ihana elää viikko sellaisen ihmisen kehossa, jolla on rautainen itseluottamus ja joka tekee kaikki asiat tasan just kuin itse haluaa. Ei mieti yhtään, miellyttääkö tää muita – kunhan miellyttää itseään. Tiedättekö? Mun mielestä olis mielenkiintoista tuntea miltä se tuntuu, kun ei joka käänteessä mieti ensin muita ja vasta sitten itseään.

Mutta mä opettelen tätä asiaa koko ajan. 🙂 Enää en ihan samalla tavalla mieti koko ajan ja aina ensin muita ja sitten vasta itseäni. Nykyään osaan jo antaa itselleni ykköspaikan joissain asioissa. 😉 Silti mä haluan antaa sen ykköspaikan myös Emmalle ja Tuukalle ja mun perheelle ja ystäville. Ehkä sitä ykköspaikkaa voi jakaa, eikö vaan? 🙂

***